Elämä on välillä…yhtä juhlaa!
Vasta tänään tuntui, että alan pikku hiljaa palata takaisin normaali olotilaan lähes nelipäiväisten, sunnuntaiaamuun päättyneiden promootio-juhlintojen jälkeen. Noiden päivien ajan saimme viettää loistokasta elämää: illallisia, mielenkiintoisia ja tarpeeksi kepeitä puheita, aktijuhlallisuuksia, suussa sulavaa ruokaa, iltapukujen loistoa, tanssia, kuohuviinin poreilua, toinen toistaan loistokkaampia kampauksia, frakkeja, laakeriseppeleitä, purjehdusta, yökulkuetta, lisää kuohuviiniä ja ennen kaikkea sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta kaikkien niiden ihanien ihmisten kanssa, jotka olivat valmistuneet Helsingin yliopiston Valtiotieteellisestä tiedekunnasta viimeisten viiden vuoden aikana. Eipä sitä varmaan upeammin olisi voinut valmistumistaan (joka tosin tapahtui jo syksyllä 2009) enää juhlia! Enkä edes liioittele sanoessani, että tämä kokemus oli parasta, mitä yliopistolla koskaan koin.
Jos joku ihmettelee, että mistä hiton promootiosta se nyt intoilee, niin selvennettäköön nyt hieman juhlan taustoja. Helpointa on varmaan lainata suoraan Valtsikan promootion 2011 nettisivuja, joihin idea oli tiivistetty näin: ”Promootio on yliopistollisen opiskelun juhlava päätös, jossa maisterit ja tohtorit eli promovendit saavat oikeuden käyttää akateemisen arvon merkkejä. Näitä ovat maisterinsormus ja laakeriseppele sekä tohtorinhattu ja -miekka.”
Promootioita järjestetään valtiotieteellisessä viiden tai kuuden vuoden välein – aina, kun on kulunut 50 vuotta aikaisemmasta promootiosta. Siksi siis kaikki eivät pääse juhlimaan sitä heti kun valmistuvat. Itse esimerkiksi jouduin odottamaan näitä bileitä lähes kaksi vuotta. Pohdin jo aluksi etten enää edes viitsi lähteä juhlimaan valmistumistani, sehän vähän niin kuin meni jo. Onneksi kuitenkin lähdin mukaan! Jos muistoksi valmistumisesta yliopiston puolelta olisi nimittäin jäänyt vain se opintotoimistossa suoritettu todistuksen haku, jonka yhteydessä ei edes onnitteluja herunut, olisin ehkä mieluummin yrittänyt unohtaa koko toimituksen vuosien saatossa. Ei siitä ainakaan olisi kovin hohdokasta kerrottavaa jälkipolville saanut väännettyä. Tai no, olisimmehan voineet nauraa yhdessä tulevien lastenlasteni kanssa sitä, kuinka mummin maisterin paperit luovutettiin samalla juhlavuudella kuin opintotuen hakeminen Kelan tiskiltä.
Nyt en voi muuta kuin hehkuttaa vielä kerran upeita juhlia, joiden parasta hetkeä on vaikea – itse asiassa mahdoton – valita. Samalla kiitän kanssajuhlijoita hyvästä seurasta sekä tietenkin promootiotoimikuntaa koko hoidon järjestämisestä ja suuresta vaivannäöstä! Ihan mielettömät juhlat takana! Nyt ei voi enää kuin ihmetellä sitä, että miksi kukaan ei kaada enää lisää viiniä lasiin tai miksi ruoka pitääkin nyt valmistaa itse 🙂
Promootiotanssiaiset alkamassa. Arvatkaapa kuinka moni kysyi lähijunassa, olenko menossa häihin? Kun vastaus oli kieltävä, tiedusteltiin seuraavaksi olenko kenties sitten suuntaamassa naamiaisiin :)