Tyhjän pään dilemma
En tiedä mikä ahdistaisi enemmän kuin se, että ideat ovat lopussa. Siis kertakaikkisen lopussa. En ole keksinyt hetkeen yhtään hyvää, varteenotettevaa ja käyttämätöntä juttuaihetta, saati kirjoitettavaa tänne blogiin. Ehkä se kertoo vain siitä, että elämäni junnaa tällä hetkellä paikallaan. Sama hieman kauniimmin sanottuna: arkeni ei ole tällä hetkellä kovin tapahtumarikasta, joten ideoita ei suoranaisesti tulvi sisään ovista ja ikkunoista. Ei sillä etteikö oveni ja ikkunani olisi auki…Olo vain on nyt jotenkin ulkopuolinen ja pää yhtä tyhjä kuin juuri avattu, uusi Word -dokumentti.
Tyhjän pään dilemma johtaa aina solmuun. Solmu puolestaan johtaa umpisolmuun, joka kiristyy sitä mukaa mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä tyhjemmäksi pää valuu. Tilanne nostaa tietenkin samalla myös stressikäyrää, joka jyrkkenee samaan tahtiin umpparin kiristymisen kanssa. Keitos ruokkii itse itseään, kunnes solmu on niin tiukalla, että luovuus on varmasti tapettu. Umppari alkaa aueta vasta, kun jollain ihmeen kaupalla onnistuu unohtamaan koko lukkiutuneen tilanteen ja pystyy viimeinkin rentoutumaan.
En usko, että olen ihan vielä onnistunut avaamaan koko solmun, mutta eilinen auttoi siinä kyllä jo paljon. Sain nimittäin tilaisuuden tehdä vaihteeksi jotain ihan muuta.
Näytteleminen ja esiintyminen on kiinnostanut – tai oikeastaan enemmänkin kiehtonut – minua aina. Ihailen näyttelijöitä ja heidän ammattitaitoaan usein elokuvien, tv-sarjojen ja näytelmien katsojan roolista käsin. En kuitenkaan koskaan ole kokenut niin vahvaa esiintymisviettiä, että olisin päättänyt pyrkiä/ryhtyä itse näyttelijäksi. Lukuunottamatta ala-asteen paria, kuukauden kerrallaan kestävää valinnaista näytelmäkurssia, en ole rohjennut astua estradille. Silti joskus pohdin, kuinka hauskaa, haastavaa ja mielenkiintoista olisi saada jatkaa lapsuuden leikkejä näyttelijänä.
Onneksi on tapoja kokea pieniä välähdyksiä näyttelemisestä aina silloin tällöin. Tai paremminkin päästä seuraamaan käytännössä, kuinka elokuvia tehdään ja kokea (elokuva)näyttelijän työn hyviä ja huonoja puolia. Olen nimittäin tehnyt avustajan keikkoja elokuvien ja tv-sarjojen tuotannoissa aina silloin, kun tarjoutuu sopiva tilaisuus ja oma työtilanteeni sen sallii. Tein niitä itseasiassa jo kouluaikoina puhtaasta mielenkiinnosta ja uusien kokemusten & vaihtelun halusta. Samasta syystä hyppään edelleen kelkan kyytiin, kun sellainen kohdalle osuu.
Kokemukset ovat olleet joka kerta hyvin hauskoja ja avartavia. Parasta niissä on ollut ehkä kuitenkin se, että tapaa uusia ihmisiä ja saa hetken olla osana jotain tiettyä porukkaa. Samalla avautuu myös uudenlainen näkökulma näyttelijän työhön. Oman kokemukseni mukaan varmaa on se, että hyvin usein kameran kanssa työskenneltäessä hommaan kuuluu myös paljon odottamista ja kuvauspäivien suunnittelematonta venymistä. Toisaalta juuri sen odottelun lomassa voi tutustua uusiin tuttavuuksiin ja ajautua mielenkiintoisiin keskusteluihin. Muistan myös elävästi, kuinka eräs rakas ja pitkäaikainen ystäväni luopui näyttelijäntyön haaveistaan osittain siitä syystä, että näki avustajan roolin kautta millaista se voi myös olla. Ei siis pelkkää glamouria ja paistattelua parrasvaloissa, vaan raakaa työtä ja odottelua….toisinaan hyvin pitkääkin odottelua.
Olin eilen pitkästä aikaa taas avustajana erään leffan kuvauksissa, joka tulee tosin ensi-iltaan vasta elokuussa 2012. Voi että, kuinka hauskaa se taas oli! Päivä oli säänkin puolesta mitä mainioin ja kohtaus, jossa olin mukana meni kertalaakista purkkiin. Tapasin myös hyväntuulisia, mukavia ihmisiä ja ennen kaikkea sain hetkeksi muuta ajateltavaa kuin ideaköyhän pääni! Virkistävää, hyvin virkistävää :)
Älkää nyt käsittäkö minua väärin. Vaikka joskus harhaudun haaveilemaan näyttelijänä olosta, en vaihtaisi omaa ammattiani siihen vaikka maksettaisiin. R A K A S T A N täydestä sydämestäni toimittajan työtä ja nautin siitä niin paljon, että välillä unohdan sen edes olevan työtä. Välillä on kuitenkin piristävää hakea inspiraatiota aidan toiselta puolen. Vai mitä mieltä te olette?