Olen pitkän aikaa ajatellut, että päivitän tänne kuulumiseni.

Erosta on nyt reilu vuosi. Tunnen, että olen siitä selvinnyt todella hyvin. Olen muuttanut takaisin Helsinkiin, ostanut asunnon ja saanut vakituisen työpaikan. Arkeni lapsen kanssa on miellyttävää ja mukavaa. Elämä on vallan mainiota.

Suhde rekkamiehen kanssa päättyi kesällä. Viimeinen pisara oli yhteinen kesälomamatka, jonka aikana itkeä vollotin uima-altaalla kuunnellen äänikirjoja ja ikävöiden lastani. Suhteemme oli jo vetelemässä viimeisiä, mistä kertoi se, että rekkamies kutsui minut drinksuille loman viimeisenä iltana ja laittoi minut maksamaan laskun. Mietin, että mitä ihmettä tässä nyt tapahtui. Tämän jälkeen rekkamies alkoi kutsua parisuhdettamme ”parisuhteeksi”. Hetken aikaa viestittelimme ystävinä, nyt viestittely on vähentynyt. Mutta hyvissä väleissä erosimme. Oli melkoinen helpotus varmasti molemmille. Se ei vain tuntunut millään tasolla oikealta.

Nuoren opiskelijapojan kanssa olemme vielä yhteyksissä. On mielenkiintoista seurata, kuinka vaikeaa on parikymppisen nuoren miehen elämä, kun pildeä ei saa ja mieli tekisi. Puuteahdistus laajenee hyvin nopeasti itsetuhoksi ja siihen, että ikinä en tule kelpaamaan kenellekään. Kalsarikännien ja 10 peräkkäisen krapula-aamun jälkeen alkaa uusi yritys selvitä tästä elämästä, kunnes taas viikonloppuna tuntuu, että on ainoa yksinäinen ihminen maailmassa ja koko elämä on jo hurahtanut ohi. Olin ennen ajatellut, että elämä on julma nuorelle naiselle, mutta julmuus ei katsokaan sukupuolta. Vaikeaa se on kaikille.

Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen itse olevani oikeasti tasapainossa. Tähän vaikuttaa se, että minulla on vakituinen työ, ihana asunto ja ihana suhde lapsen kanssa. En kaipaa mitään, en edes seksiä. Olen lähes aseksuaali, mikä on luojan lahja eronneelle. Olen jopa ostanut pyjaman ja laittanut pitsihepeneet kaapin perälle. Alapääkarvoitukselleni voisi jo kehitellä lettikampauksia.

Mikään ei voisi olla paremmin.