Ihan oikea parisuhde rekkamiehen kanssa

Elämäni on edistynyt sitten viime postauksen. Olen ostanut asunnon, saanut työpaikan ja parisuhteeni rekkamiehen kanssa on edennyt ihan oikeaksi parisuhteeksi. Mies on esitelty perheelleni ja viikonloppuna minut esitellään miehen perheelle. Suhdetta ei tietenkään edistä se, että olen muuttamassa Helsinkiin, mutta kyllä Turusta Helsinkiin pääsee. Minä vain haluan täältä pois, vaikka asunkin tällaisella aurinkoisella paratiisisaarella, johon aikoinani halusin eläköityä. Nyt se vain muistuttaa betoniseinää päin rysähtäneestä avioliitosta.

Tällaisissa tunnelmissa on hyvä muuttaa helsinkiläiseen lähiöön väistelemään sammuneita naapureita ja huumepiikkejä. Ei tunne olevansa ainoa ihminen maailmassa, jolla on mennyt huonosti.

Olen viime aikoina kuormittunut töissä niin paljon, että toissayönä heräsin oksentamaan. Olin jo pitkän aikaa valitellut kiirettä ja työn mahdottomuutta. Työhöni pitäisi palkata ainakin kolme ihmistä hoitamaan kaikki hommat ja vaikka olen multitaskaamisen maailmanmestari, olen löytänyt rajani. Sanoin jo työkavereille, ettei tarvitse pelätä, että enää ikinä palaisin tänne töihin. Työkaverit ovat kyllä maailman ihanimpia. Heidät voisin ottaa mukaan Helsinkiin, mutta jostain syystä Helsinki houkuttelee heitä yhtä paljon kuin Turku helsinkiläisiä. Eli ei kovin paljon.

Rekkamiehen kanssa olemme koko ajan yhteydessä. Olen jopa alkanut katsomaan rekkoja ihan uusin silmin. Miettinyt, että kun saan lopullisen burnoutin muutan Yhdysvaltoihin ja ajan rekkaa idästä länteen ja lännestä itään. Mies on kiltein, lempein ja kohteliain olento maan päällä. Käymme kävelyillä, teemme palapelejä ja harrastamme joka kerta sujuvampaa seksiä. Hänen kanssaan on helppo ja mukava olla. Jos olisin tuhottoman rakastunut, tämä olisi täydellistä. Tuntuu kuitenkin kuin sydämeni olisi koomassa. Tunnen helpotusta ja osaan kuvitella eläköitymisen hänen kainalossaan täällä Turun saaristossa, mutta muuten sydämeni on kuin kesämökin rantasaunan puukiuas, jota yrittää sytyttää ensimmäistä kertaa talven jälkeen. Puut ovat kylmiä, kosteita enkä taaskaan muista, miten ihmeessä ne piti asetella, etteivät ne heti sammu. Lopulta koko vuosikerta sanomalehtiä on pistetty pesässä tuhkaksi ja puissa näkyy vain muutama musta viiru. Mutta lopulta se syttyy ja pääsee saunomaan. Ehkä näin rekkamiehenkin kanssa.

Mutta elämä voittaa pikkuhiljaa. En olisi vielä syksyllä uskonut. Ex-miehelle minulla ei olisi mitään sanottavaa. Kun muutan täältä pois, otan mukaani oman omaisuuteni (ja ehkäpä yhdessä ostetut huonekalut, sillä tuskinpa hän niitä hotellissa asuessaan tarvitsee) ja häivyn hiljaa kuin en olisi ikinä hänen elämässään käväissytkään. Olen edelleen häkeltynyt ja ihmeissäni, mutta enää en edes halua tietää miksi, miten ja mitä ihmettä. Sitä tikulla silmään, joka menneitä muistelee.