Minulla on tunnustus. En ole voinut kovin hyvin viime aikoina. Ex-mieheni, joka edelleen jatkaa hotellimajoitustaan, on tulossa muutaman viikon päästä hakemaan tavaroitaan. Erosta, eron syistä, henkisestä jaksamisestani hän ei suostu puhumaan, ja minä tunnen olevani kuin Titanicin kannelta heitetty sylivauva.

Soitin itkien ystävälleni, joka yritti ylipuhua minut silpomasta exäni teekkarilakkia. Sitä helvetin tupsua.

Ystäväni sanoi, että laita tavarat vaikka jätesäkkiin ulos odottamaan. No, minä laitoin. Sinne kilahtivat sulassa sovussa Oiva Toikan lasilinnut ja palapeliksi muuntautunut tupsulakki.

Ystäväni sanoi, että minä pystyn parempaankin. Asettumaan vihan, katkeruuden ja epätoivon yläpuolelle, mutta ei. Juuri tällä hetkellä en pysty. Olen heikko ihminen, joka saa ainoastaan heitettyä unelmien elämän jätesäkkiin ja lumihankeen.

Minä olen niin, niin pieni ihminen, joka ei enää ikinä halua nähdä ehjiä tupsulakkeja.

Olkoon tämä synnintunnustukseni.

Onko sulla snäppi? moni on kysynyt minulta Tinderissä.

Googlasin, mistä on kyse ja tiedostin olevani yli-ikäinen luomaan pinkkitukkaista avatarta itsestäni sovellukseen, jota käyttävät teini-ikäiset. Mutta kerran täällä eletään, vielä kerran voin leikkiä 20 vuotta nuorempaa kuin mitä olen. Latasin siis snäpin.

Tajusin, että snapchatissa otetaan kuvia ja kirjoitetaan sen yhteyteen jotain lyhyttä. Uusi Tinder-tuttavuuteni otti kuvia ovenkarmeista, minä lapseni pehmoleluista. Sitten löysin pupufiltterit, joilla pystyin luomaan itselleni pupunkorvat päähäni ja siinä se päivä sitten hurahtikin.

Illalla sain jo toisen snapchat-kaverin. Tämäkin mies oli parikymppinen kuten kaikki avioeroni jälkeiset kohteeni. Jälleen ihanuuksia kirjoitteleva, jumalaisen kropan omistava mies, jonka kanssa pääsin lähimmäksi seksiä sitten elokuun. Hyödynsin miesten sisäsyntyisen tarpeen lähetellä kuvia sukupuolielimestään ja muistelin, millaista on olla miehen kanssa, joka ei väsähdä löysäksi viagrasta huolimatta muutaman pumppauksen jälkeen. Nämä parikymppiset ovat sellaisia, jotka vielä jaksavat ja joilla hermotus toimii.

Tässä vaiheessa elämääni minun pitäisi olla vakituisessa työssä uurastava, Lammi-kivitaloa aviomiehen kanssa asuttava keski-ikäinen nainen. Ei nuorten miesten kanssa elämää pakeneva, vastaeronnut pätkätyöläinen, joka ei ole seksin harrastamisen lisäksi harrastanut puutarhanhoitoa sitten elokuun. En olisi siihenkään kiinnittänyt huomiota, ellen olisi lukenut puhelimeni näytöltä: ”Mä olen alkanut tykkäämään noista sun karvoista.”

Tässä iässä voi jo alkaa häpykarva-anarkistiksi. En ole kärsinyt yhdestäkään tulehduksesta tai ärsytyksestä sen jälkeen, kun laitoin puskani rehottamaan. Olen taipumassa uskomaan, että häpykarvoilla on sittenkin jonkinlainen funktio tässä maailmassa. Olkoon tämä minun yhden naisen vallankumoukseni. Yhden karvaisen naisen.