Puutarhaa hoitava mies

Paskamaista tällainen eroaminen. Ensin sitä hukuttaa murheensa työntekoon, sitten opiskeluun, sitten hankkii aivan liian nuoren poikaystävän, joka jyystää limakalvot paskaksi, ja ajattelee hetken päästä, että kyllä tässä ilman laastarisuhteita selvitään. Sitten yhtäkkiä kotiin tullessa huomaa, että joku on käynyt laittamassa harson puutarhan tuijien päälle, ovikello soi ja siellä on naapuri, joka sanoo, että ex-mieheni oli pyytänyt heitä suojaamaan puutarhan tuijat kevätauringolta.

Että tähän on tultu. Avioero ei tunnu missään, mutta auta armias, jos tuijat kärähtävät kevätauringosta. Ei ikinä pitäisi olla miehen kanssa, joka on kiinnostuneempi puutarhanhoidosta kuin parisuhteen hoidosta.

No nyt ovat tuijat päätyneet Suomeen kuulumattomien vieraslajien hautuumaalle oksa kerrallaan revittynä.

Tästä voimme päätellä, että masennuslääkkeet ovat poistuneet elimistöstäni, myös rauhoittavat ja unilääkkeet. Liian nuoret poikaystävät ovat myös poistuneet elämästäni ja minusta on tullut vihainen, katkeroitunut, ympärivuorokauden itkevä, puutarhakasveja ja havupuita repivä keski-ikäinen nainen. Sitä ei tavoiteltu, mutta tässä ollaan. Tuska on suunnaton. Revin jopa yhden sisustustaulun, joka kuului miehelleni. Halusin kokeilla, miltä tuhoaminen tuntui. Ties kuinka monennetta kertaa. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta minä en oikeasti tiedä, miten erosta päästään yli. Tai missä asuisin muutaman kuukauden päästä, kun exäni laittaa tämän asunnon myyntiin (kuulin tämänkin naapureiltani, mikä on hämmentävää, sillä minä täällä asun).

Minun elämäni on täysin sekaisin. Vatsani myös, ja unirytmi.

Positiivista on, että tänään töissä juttelin käytävällä erään uuden työntekijän kanssa viiden minuutin ajan ja tunsin hetken aikaa olevani oma itseni. Hän oli mies ja olisin voinut repiä työvaatteet päältäni ja heittäytyä alasti käytävälle roikkumaan hänen housunlahkeistaan, että pelasta minut. Sen sijaan sanoin, että kiva tutustua ja heippa. Ehkä parempi näin. Hetken päästä itkin vessassa, että kukaan ei enää ikinä halua minua.

Voisin oikeasti pulahtaa nyt kylmään mereen, jos tuo jää vain sulaisi pois, nuohota itselläni kaikki saaren savupiiput tai muurata itseni Turun linnaan. Tuntuu siltä, että tästä tuskasta ei nyt pääse yli millään.