Treffikutsu uimahallissa

Kävin tänään uimahallissa. Hämmentävän moni ihminen hymyili minulle. Yksi jopa moikkasi tuttavallisesti. Katsoin taakseni. Kyllä – hän moikkasi minulle. Takanani ei ollut ketään. Olen uusi paikkakunnalla enkä tunne täältä ketään, joten kehen ihmiset sekoittivat minut? Kuka muu käyttää samanlaista uimalakkia ja kärsii samanlaisesta maskiaknesta kuin minä? Joku joka tanssii tähtien kanssa? Missi? Supermalli?

Turruttaessani jalkapohjiani vesihierontapaikalla vieressäni ollut mies kävi kanssani keskustelun, jossa näytin kaikki sosiaaliset taitoni.

-Rentouttaa, eikö? mies sanoi.

-Joo.

-Kiva paikka.

-Joo.

Hetken hiljaisuuden jälkeen mies ymmärsi vähäiset sanani ja kysyi:

-Oletko venäläinen?

Ei. En ole venäläinen. 10 vuotta sitten seurustellessani venäläisen miehen kanssa, saimme jokaisella ulkomaanmatkalla palvelua venäjäksi, sillä ”tyttöystävästäsi näkee, että olette venäläisiä”. Olen 100-prosenttisesti suomalainen. DNA-testi on tehty. Kukaan ei ole edes piipahtanut Venäjän puolella sukuni pitkäveteisessä, epäonnistumisia täynnä olevassa historiassa.

Vaikka en ollut venäläinen, mies ei lähtenyt karkuun. Sen sijaan hän jutusteli niitä näitä ja lopulta pyysi kahville. Ajattelin, että mikäs siinä, joten pyysin hänen puhelinnumeroaan. Mies yritti opetella minun numeroni ulkoa, mutta numeroni on looginen ainoastaan minulle, joten hän ei päässyt viittä numeroa pidemmälle. Minä sen sijaan muistin hänen numeronsa yhtä hyvin kuin 9-vuotiaana opettelemani italiankieliset musiikkitermit, jotka vieläkin osaan ulkoa vaikka syvästä unesta herätettäisiin.

Poikani, joka seurasi tilannetta ympärillä (luojan kiitos) hukkumatta, sanoi jälkeenpäin: ”Tuo oli kiva mies, otetaan se.”

Kauhistuin, millaisen kuvan olen antanut parinvalinnasta. Olen selaillut poikani kanssa Tinderiä kertoen sen olevan kuvasto, josta voi valita seuraavan ääliön, joka murskaa sydämeni, ottaa auton ja hylkää jonnekin hornantuuttiin ilman bussikorttia. Kysyin saunassa hänen lupaansa kahville. Hän huolestui siitä, etten juo kahvia. Kerroin, että kahvin pystyy vaihtamaan myös kaakaoon kermavaahdolla ja vaahtokarkeilla. Sain luvan. Nyt olen kirjoitellut muutamia viestejä miehen kanssa ja miettinyt, millaista olisi, jos täällä olisi hänen olkapäälihaksillaan (vai miksi niitä kutsutaan) varustettu komistus. Kokeilin peilin edessä erilaisia kulmia mielikuvitellen  hänet viereeni ja tajusin, että kyllä minä vielä löydän jonkun, jonka kanssa leikkiä ydinperhettä.

(Ne kolme vuotta, jotka sain elää saavuttamassani ydinperheessä yksinhuoltajavuosieni jälkeen, olivat elämäni onnellisimmat. On vieläkin vaikea uskoa, että ne ovat poissa. Mies on edelleen hotellissa, porskuttaa menemään työpaikan pikkujouluissa ja elää viisikymppisenä toista nuoruuttaan. Sattuu vieläkin, kun ajattelenkin sitä, että hän valitsee mieluummin hotellin kuin meidän kotimme, jonka remontoimme juuri niin minimalistiseksi ja harmaaksi kuin hän halusi.

Haluaisin, että edes pieni osa minusta ymmärtäisi, miksi hän lähti täysin yllättäen.)

Onneksi tätä murhetta lieventää viimeaikaiset seksiunet ja nämä uimahallikohtaamiset ihmisten kanssa, jotka joko haluavat tutustua minuun tai luulevat tuntevansa minut, mutta ovatkin erehtyneet henkilöstä.

Ehkä kaakao uimahallimiehen kanssa voisi viedä muutaman askeleen eteenpäin tästä erohämmennyksestä. Mies muistutti hiukan kuvan miestä. Kyllä tuota hetken katselisi.