Tieteellä on rajansa. Kirjan kansi oli harmaa. Lähes mitäänsanomaton. Tarkemmin sitä silmäiltyäni huomasin kannessa olleesta kuviosta muodostuvan perhosen, jonka vartalon keskiosassa oli atomin kuva. Alaotsikko ’kvanttiteoria ja todellisuus’ kehotti jättämään kirjan siihen, mistä olin sen löytänytkin. Kirjaston sivupöydälle. Kirjoittaja näytti olevan suomalainen professori, arvostettu fyysikko. Uranuurtaja alallaan ja niin edelleen. Päätin lainata kirjan, vaikka aihepiiristä en varmasti mitään tajuaisi. Tämä tapahtui viime vuonna kesän kynnyksellä.  

Ei aikaakaan, kun oli uudelleen kirjastossa. Lainasin kaikki professorin kirjoittamat kirjat, ja niiden päälle pari juhlajulkaisua. Laitoin teokset julkaisuvuoden mukaiseen järjestykseen, ja aloitin ensimmäisestä. Ohitin fysiikan yliymmärryksen menevät salaisuudet, ja päätin keskittyä ymmärtämään, mitä kirjoittaja tahtoi kirjoituksillaan ilmaista. Kahdeksannen opuksen jälkeen huomasin ajattelevani, että kyseessä on teema muunnelmineen, se asia, jota ihminen on aina pohtinut; että kuka hän onkaan. Hän itse ja Luoja. Jumala. Ja mikä on suhde ihmisen ja Jumalan välillä. Kirjoittaja etsi ja tutki Luojan loogisen ja selkeän järjestelmällisen luomistyön jälkiä luonnosta, jo ammoin järjestyneestä materiasta ja maailmankaikkeudesta.

Lukemisen ohessa totesin uutisen Jumalan puuttuvan osan löytymisestä. Nyt ei enää pohdita sitä, mikä on puuttuva rengas ihmisen ja apinan väliltä. Uusissa biologian kirjoissa lukee itsestään selvyytenä ihmisen olevan niin kuin muutkin eläimet. Koska ihminen on nykyään vain yksi eläinlaji, ei sitä kauan kateissa ollutta ’puuttuvaa rengasta’ tarvitse enää etsiä. Tulevaisuudessa lienee ihmisestä ulkoisimpaan ilmaukseen asti luettavissa, minkä kuvaksi hän itse itsensä ajattelee. Sen verran meissä jokaisessa on varmasti talletettuna Luojan loogisuutta. Viime kesäisten uutiskuvien perusteella arvelin tietoisuuden ajan Jumalan ilmoittaneen vihdoinkin itsensä. Se oli tapahtumaisillaan bosonin kautta. Päättelin, että tieteelle ei enää riitä muinainen ilmoitus, jonka Mooses sai, ehkä hieman lapsellisesti, palavasta pensaasta. Elämme aikaa, jolloin jumalan on ilmoitettava itsensä uudelleen – tieteellisesti – mieluiten hiukkaskiihdyttimen kautta.

Bosonista ei tullut luvattua varmistusta ennen vuoden vaihdetta. Mutta ilman varmistustakin tämä huipputekniikan kautta ilmenevä ’jumala’ kykenee hallitsemaan ihmistä, käyttämään häntä ikään kuin instrumenttinaan. Se liittyy sähköön ja magnetismiin, ja tuottaa kaikki sähköiset ilmiöt elävien olentojen elimistössä. Tekniikan kautta ilmenevä voima pystyy myös täyttämään ihmisen kylmällä intelligenssillä edistääkseen sellaisen digi-maailman syntymistä, jossa kaikki on mekaanisesti ja sähköisesti ohjailtavissa. Tämän olennon tahto on niin vahva, että se vaikuttaa lähes luonnonvoiman tavoin. Tällä Maan uumenista vaikuttavalla ’jumalalla’ ei ole tunteita, eikä moraalia. Tämä ’jumala’ vaatii tietoisuuden ajan ihmistä heräämään siitä unesta, johon aatami muinaisessa paratiisissa nukahti. Nykyihmisen heräämisen paikka on tietoisen ajattelun löytäminen suhteessa tekniikkaan: tunteiden ja moraalin, ajattelun läpäiseminen lämmöllä ja valolla on ihmiselle annettu itsekasvatustehtävä, joka mahdollistaa varsinaisen ihmisyyden syntymisen ja kehittymisen Maan päällä.

Mainitut maan maailmassa ja siis ihmisessäkin toimivat sähköiset ilmiöt ovat todellisuutta. Ne toimivat elämänruumiin alueella, ja kertovat tietyistä rytmeistä, mutta eivät ole koko totuus. Ne ovat varjo siitä heijastumasta, joka ihmisessä työskentelee luonnon elämänvoimien kanssa, ja auringonvalon. Ihminen kasvaa ihmiseksi luonnon kautta ja sen yhteydessä, ja on siis luonnolle ehdottomassa kiitollisuudenvelassa. Jotta maan päällä voidaan toimia ihmisyydestä käsin maailman hyväksi, on meidän omalla sisäisellä työllä viljeltävä ihmisyyden puhtaimpia voimia ja rakennettava vahva moraalinen ajattelu, jota lämmittää terve tunne-elämä. Tunteiden kuolettaminen tiedon tapahtumassa johtaa inhimillisyyden katoamiseen, ihmisyyden kuoleman alueelle, mikä äkkiä ajateltuna, luultuna, näyttäytyy maailman objektiivisena puolena.   

Viime kesäinen tuttavuus, tämä atomifysiikan professori, yllätti rohkeilla lainauksilla toisen fyysikon kirjeenvaihdosta. Kyseessä olivat fysiikan nobelisti Wolfgang Paulin (1900-1958) ajatukset ja kokemukset, joista tosin Pauli itse oli ollut sitä mieltä, etteivät ne sovi julkiseen mielipiteiden vaihtoon, mutta jotka nykyään pitäisi nostaa, jos ei keskusteluun, niin ainakin asiallisesti tarkasteltaviksi. Paulin ajatuskulut siitä, että havaintotilanne kvanttimekaniikassa voi näyttäytyä mustana messuna, jonka jälkeen väärinkohdeltu aine saattaa kostaa havaitsijalle vastavaikutuksena ikään kuin takaa tulevalla laukauksella, ovat todella rohkeita.

Silloin kun aine vangitsee ihmisen, syy on ajattelussa, so. ’näkymättömälle’ aluelle kuuluvien käsitteiden puutteessa. Ajattelun kautta meidän on mahdollista tavoittaa maailman henkinen ulottuvuus, saattaa se käsitteelliseen muotoon, ja liittää se ulkoisessa ilmenevien havaintojen yhteyteen. Havainto ja käsite liittyvät toisiinsa, muodostaakseen eheän ja järkevän kokonaisuuden ajattelun tapahtumassa. Tietoisuus on se, mikä kantaa ajattelua. Toki voidaan olla pelkästään tietoisia; avautua vaikka maailman ääriin saakka, mutta tietoisuus ilman havaintoja käsitteellistävää ajattelua on sitä, että maailma pelkästään vaikuttaa ihmisessä, ja jopa maailmankaikkeus. Tällaisessa ns. havaintotapahtumassa tietoisuuden alueella ihminen siirtää syrjään oman minuutensa, ajattelun kannalta tärkeimmän osansa, ja antaa ulkopuolisen maailman vaikuttaa itseensä, kulkea itsessään niin kuin tuo maailma tahtoo, ja ajautuu samalla syrjästä katsojaksi. Havaintotapahtumassa pelkkänä tiedostajana oleminen saattaa tuntua laajalta ja älykkäältä, mutta vasta sitten, kun tietoisuuden täyttämässä tilassa havaitut tapahtumat pitää saattaa eksaktiin muotoon ajattelun kautta, aletaan päästä varsinaiseen tehtävään. 

Havainnoidessaan fysikaalisia, aineellisia tapahtumia jää havaitsijalta huomaamatta, tai käsittämättä, aineellisen henkinen puoli, joka voidaan ajatella, ’nähdä’ ajattelun kautta, aineeseen kuuluvaksi. Se on juuri se osa luontoa, joka odottaa ihmiseltä ymmärrystä. Ihminen voi ymmärtää aineen ja hengen liittymisen toisiinsa vain ajattelussa, omassa sisimmässään, joka on myös maailman tapahtumien näyttämö. Mikäli ihmiseltä puuttuvat käsitteet maailman elementaarisesta puolesta, ja sen järjestyksestä, elementaarisen maailman yhteydestä materiaan, sitoutuu mainittu osa entistä tiukemmin ihmiseen. Ja alkaa pimentää ja sumentaa maailmankuvaa, materiaalistaa sitä. 

Aineellisuuden elementaarinen puoli on juuri se osa maailmasta, joka ihmisen pitäisi kyetä ajattelullaan ja ymmärryksellään vapauttamaan. Tämän aineen elementaarisen puolen liittymisen itseensä voi kokea jopa aineen kostona, mikä lienee hyvin todenmukainen kokemus. Tämän elementaarisen puolen liiallisella sitoutumisella havainnoitsijaan joudutaan yhä etäämmälle siitä todellisuudesta, joka olisi mahdollista saavuttaa ymmärtämällä todellisia henkisiä tapahtumia näkyvien ilmiöiden yhteydessä. Kun ajattelun kautta tuodaan lämmön ja valon kantamaa tietoa materialismin pimentämään ja kylmentämään ajatteluun, toteutetaan varsinaisesti ihmiselle korkeuksien jumalten antamaa tehtävää, ihmisen tehtävää maailman ymmärtäjänä, pimeyden valaisijana.  

Kirjoittajana Laurikainen pohti paljon myös nykyisen tieteen tilaa, ja mikäli oikein ymmärin, olisi tahtonut nostaa julkiseen pohdintaan uskonnolliset kysymykset. Hän tuntui suorastaan tuskailevan sitä, ettei teologia antaudu keskusteluun fysiikan kanssa. Tämä on luonnollista; fysiikka kuuluu fyysiselle alueelle, mutta joka muuttuu todella vaaralliseksi silloin, kun sen tuloksia aletaan tuoda henkiselle alueelle ja selittää henkisen alueen ilmiöitä fysiikan avulla. Tässä kohden voi puhua harhautumisesta, mitä myös Laurikainen paljon pohti. 

Henkinen tieto, vaikka onkin tällä hetkellä kaikkien saatavilla, kuuluu siihen tiedon lajiin, joka on työskenneltävä pitkää ja vaivalloista tietä omaksi ajattelun kautta muutoin se on pelkkää uskovaisuutta. Tiedonlajina myös se vaatii suojaamista. Meidän tehtävämme on löytää ja tuntea itsemme, oma paikkamme hengen ja aineen välissä. Objektiivisesti katsoen kuka tahansa voi tehtävän ymmärtää, vaan ei voi löytää paikkaa. Nykyisen luonnontieteen väkivaltaisuutta lähentelevät ajattelumallit yksistään muodostavat esteen todellisuuden ymmärtämiselle, ja ihmisen paikan löytämiselle. Tahto on paljaimmillaan väkivaltaa, ja tahto nostettuna ajatteluun, ilman tunteen tasapainottavaa ja lämmittävää voimaa, tuottaa mekaanisia toimintamalleja, josta sekä ihminen itse että luonto joutuvat kärsimään tällä hetkellä näkyvästi. Tiede ja tieto on vain yksi kolmasosa; kaksi muuta ovat taide (kulttuuri), joka on varsinainen elämän alue, ja henkisyys (uskonto). Viimeksi mainitulla alueella harjoitellaan hartauden ja kunnioituksen tunteita. 

Ihmisen vapauden aluetta on luoda oma maailmankuvansa niin, että kykenee luottamaan ajatteluunsa riippumatta instituutioista. Instituutioiden tarjoamat ajattelumallit ovat harjoittelukenttiä. Ne tarjoavat kukin oman laatunsa mukaisen tien, jonka kuljettuaan ehkä kypsyy näkemään, mihin suuntaan on kuljettava sen jälkeen, kun ollaan tultu tietyn tiedonalueen ulkoisille rajoille. Luettuani opukset teki mieleni antaa neuvo; että kun tajuaa tulleensa tiedon rajoille, on siinä juuri se askelmerkki, jossa tapahtuu ikään kuin jalansijan menettäminen hetkeksi, ja jos jättää askelen ottamatta, menettää itsensä. Se on se hetki, jolloin on jätetään kaikki ja seurataan sitä, minkä itse on omakseen työstänyt, ja todeksi ymmärtänyt. Sen jälkeen luotetaan siihen, että oma ajattelu kantaa teorioiden ulkopuolellakin – siis varsinaisen ihmisyyden alueella. 

Valmis su 28.7.2013 klo 18:00