Tiedon puutetta, vai?
Alkuviikosta näin facebookissa kysymyksen, onko Einstein todellakin sanonut kaiken sen, mikä hänen sanomisinaan (quotes) esimerkiksi facebookin seinällä liikkuu.
Einsteinin suhteellisuusteorian kaavan tietävät kaikki, ja varmasti yhtä hyvin sen perusoivalluksen, joka koskee ajan käsitettä. Neronleimausta tarvittiin, koska arkiajattelun käyttämä ajan käsite on liian hämärä. Ajan siirtäminen paikasta toiseen on ’se juttu’. Ajan siirtämiseen tarvitaan koordinaatistoja ja runsaasti älyllistä kikkailua. Mutta jos ihmisen minuus on siellä, missä sen pitääkin olla, kosketuksessa omaan sisimpään, ei edellä mainitulla teorialla liene arjessa suurtakaan merkitystä. Täytynee siis hyväksyä tosiasia, etten kuulu enkä edes halua kuulua niihin, jotka joutuvat korjaamaan nyt taikka seuraavina vuosisatoina Einsteinin nerouden seuraksena syntynyttä ’eksymää’. Varsinaisesti eksymä on merenkulkuun liittyvä termi, joka tarkoittaa kulmaa magneettisen pohjoissuunnan ja magneettikompassin osoittaman pohjoissuunnan välillä. Eksymä muuttuu ajan kuluessa.
Einsteinin sanontoja seuraten lukisimme lapsille satuja, jotta heistä tulisi älykkäitä, intelligenttejä. Olinkin aivan liian pitkään ajatellut lasten tarvitsevan satuja oppiakseen elämästä syviä totuuksia eläytymällä satujen mielikuvitusta ravitsevaan kuvamaailmaan. Olen itse aloittanut lukemisen suunnilleen neljä vuotiaana ja huomannut aikuistuttuani, että lapsuudessa moneen kertaan luetut Grimmin sadut, jotka olivat lempisatujani, elävät kohtalon kiemuroissa jännittävänä taustavoimana. Aikuisuudessa olen löytänyt mainioita näkökulmia satujen syvälliseen viisauteen. Nämä tarinat, joissa hyvä aina voitti tai tyhmimmäksi luultu olikin viisain ja siksi sai prinsessan ja puoli valtakuntaa, rakensivat lukukertojen myötä aina vain vahvemman luottamuksen muunmuassa siihen, että malttamalla mielensä ja odottamalla omaa vuoroaan saa varmasti enemmän kuin koskaan edes uskaltaisi toivoa.
Einstein on myös opettanut elämän olevan ikään kuin fillarilla ajo: pystyssä pysyäkseen on poljettava koko ajan eteenpäin. Tästä muistin eräältä pieneltä pojalta kuulemani aivan yhtä fiksun ohjeen. Poika oli kuuden vanha. Hän oli juuri oppinut ajamaan polkupyörällä ja huusi ohi huristellessaan, että vauhti korjaa virheet. Mutta sisäisen tasapainon löytäminen merkitsee, että ihmisellä on omassa itsessään lepopiste, johon voi ikään kuin kiinnittää itsensä arjen tapahtumissa ja kohtaamisissa. Tämän lepopisteen löytäminen avaa myös korvat niin, että alkaa kuulla, mitä ympäristö todella viestii. Seuraavana askeleena oppii huomaamaan viestien laadullisen sisällön; ja pystyy itse päättämään, tarttuuko johonkin asiaan vai jättääkö tarttumatta. Fillaroidessa taas on keskityttävä eteenpäin polkemiseen niin, ettei kuuntelulle jää aikaa.
Eilen fb-seinälläni vieri tuoreimpana Einsteinin lausahduksena, että liian vähäinen tieto on vaarallista. Mieleeni hiipi epäilys itse Einsteininkin tienneen asioista aivan liian vähän, koska hän aikanaan USAn presidentille kirjoittamassaan kirjeessä kehotti tätä hankkimaan atomipommin. Ajattelin myös toista elämänkertakirjallisuuden kautta tuntemaani neroa, jossa Einsteinin tapaan ilmeni nuoruudessa ’normaalia’ julmuutta. Tämä taiteellinen nero tykkäsi pahoinpidellä ikätovereitaan; ja sillä aikaa kun lääkäri paikkaili kaveria, istui tämä nero oven ulkopuolella olevalla penkillä syömässä kirsikoita. Nämä kirsikat pääsivät myöhemmin hänen tauluihinsa. Einsteinin taas kerrotaan huvitelleen lyömällä sisartaan päähän, mikä ei suinkaan saanut aikaan sisaren puolelta vihaa tai puolustautumista, vaan varauksetonta ihailua veljeä kohtaan. Ehkä neroudessa onkin kyse moraalin, vastuullisuuden tunteen heikkoudesta, mene ja tiedä.
Tietoa on maailma pullollaan, mutta onko kykyä suodattaa sitä oman ajattelun kautta. Kysymys lienee siitä, kuinka kukin tietoa käyttää. Kuinka kyetään valitsemaan sopiva määrä tietoa, sopivaan aikaan, sopivassa muodossa niin, että se elämän- ja ikävaiheiden mukaan muuntuu luontevasti aina paremmin todellisuutta vastaavaksi. Tiedolle tuskin voidaan määrätä annosteluohjeita tai käyttörajoituksia, joten yksilön harteille jää uudenlaisen vastuullisuuden etsiminen ja löytäminen.
Mitä pienempi ihminen, sen vähemmän tarvitaan älyllistä informaatiota; infoamisen tilalla pitäisi olla satuja, ja tarinoita sekä luontoretkiä. Hitaita päiviä ja mukavia ihmisiä, jotka puuhastelevat arjessa tyytyväisinä elämäänsä. Suhteita, joihin mahtuu naurua, laulua ja ripaus arjen taikaa sekä pieniä salaisuuksia, jotka antavat aavistaa, että isona minäkin osaan. Isompana koululaisena tietoa ja tarinoita muista kulttuureista. Ja tietenkin hyviä kavereita, joiden kanssa voi oppia sekä kahnaamaan että sopimaan kahnaukset. Murrosiän paikkeilla vasta on sopiva aika teorioille ja täsmälliselle tiedolle, nämäkin tarjoiltuna siten, että on vapaus valita, mihin itse tahtoo uskoa. Elämän taitoa on sekin, että uskoo sen, minkä tietää, vaikka se ei olisi kovin paljon.
Nyt olen alkanut odottaa, milloin fb:ssa vierii se ainoa varmaksi tietämäni Einsteinin (ehkä tunnetuin) lausahdus: ”rakas Jumala ei heitä arpaa”. – Ihan vaan ihmetelläkseni, että tämäkö oli hänen peruskivensä, se mitä nero käytti valttinaan tiukan paikan tullen. Myös suhteellisuusteorian hienouksia perustellessaan!
<?xml:namespace prefix = o />