Itsenäisiä, vai?

– Saamelaislapsista tulee itsenäisempiä, koska he käyttävät puukkoa, ajavat moottorikelkalla, syövät silloin kun on nälkä ja nukkuvat silloin kun nukuttaa, kertoi yksi viime viikolla fb-seinälläni vierineistä otsikoista.

Saamen alueella nämä asiat tuskin vaikuttavat sen merkittävämmin lapsen itsenäisyyteen kuin muutkaan ympäristötekijät, joihin kuuluvat pitkät koulumatkat, ja se, että kavereita ja naapureita on harvassa, ja ihmisten sisäinen elämä – se on mitä on, sanottakoon sitä vaikka luonnonläheisyydeksi. Saamelaislasten itsenäisyys on paremminkin olosuhteiden pakosta syntynyttä erillisyyttä. Pohjoisen olosuhteet pakottavat lapset itsenäisiksi, muokkaavat heitä enempi irrallisuuteen kuin auttavat kasvamaan läheiseen ja avoimeen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Olosuhteet myös jollain tavalla jähmettävät heidät; liian löyhät sosiaaliset suhteet yhdistettynä teknisten välineiden taitavaan käyttöön kasvattavat lapsia myös enempi joustamattomuuden suuntaan.

 

– Itsenäisyys. Läheinen yhteiselämä luonnon kanssa pakottaa tietyllä tavalla itsenäiseksi. Luontoon ei voi mennä, ellei itse luota itseensä. Pohjoisessa myös aikuisten on luotettava itseensä, lapsiinsa ja elämään. Lapset on uskallettava laskea jo pieninä ulos, ja luontoon. Muulla tavoin ei niissä olosuhteissa voisi elääkään. Jos vanhempia huolestuttavat lasten liikkumiset ja voimien kasvun myötä aavistelut nuorten uhkarohkeuden mukanaan tuomista vaaroista, on jatkuvan huolen kanssa vain opittava elämään. Siellä vanhemmuuteen kuuluvaa huolta on opittava pitämään kurissa, ja mieluiten kätkettävä se jonnekin tiedottomuuden hämärään.

Sillä pohjoisen luonto on vahva, ja myös vaarallinen. Luonnon kanssa eläessä tarvitaan ihmisen puolelta nöyryyttä ja kunnioitusta. Luonnon suhteen sitä kyllä opitaan, ja luonnolle sitä annetaan. Olosuhteiden pakosta. Luonto myös opettaa; tarkkaavaisen ja riittävän kuuliaisen kanssa se jakaa salaisuutensa. Luonnossa opitaan taitoja, joita ei opita vielä missään tämän tämän hetkisessä koulussa. Ne jotka elävät tiiviissä luontoyhteydessä, kantavat itsessään luonnosta hyvin todenmukaista tietoa, sellaista, josta urbaanit oppineet vain uneksivat. Tällaista tietoa luonnosta voisi kutsua olemukselliseksi, mutta sellainen tieto ei ainakaan toistaiseksi mahdu luonnontieteisiin.

Luonto on elävä, mutta nykyiset luonnontieteet pystyvät tunnistamaan itse elämänkin vain niissä jäljissä, joita elämä on jättänyt luonnon kuolleeseen (mineraaliseen) osaan. Ja jättää huomiotta sen, että luonnon yhteydessä opittu tieto on totuudellista, luonto ei keksi mitään. Ihminen keksii kaikenlaista, ja ihaillessaan lapsellisesti omia keksintöjään myös harhautuu ajattelussaan. Luonto ei oikeastaan edes anna tietoa niille, jotka sitä väkisin taikka väkivaltaisin menetelmin vaativat, taikka niille, jotka suhtautuvat luontoon vain nautiskellen, niin sanotusti voimaannuttavat siellä itseään ymmärtämättä mitään luonnon todellisuudesta. Luonnon ja elämän yhteyteen kuuluu myös valo. Auringon valoa tarvitaan muodostamaan elävää ainetta.

Kun saa elää vuosiakausia luonnon yhteydessä, ja pääsee kokemaan vuodenkierron kaikki vaiheet, myötäelää aivan huomaamattaan hyvin lainmukaisia prosesseja. Nämä prosessit liittyvät kuihtumiseen ja kuolemaan, sekä elämään ja elävyyteen. Tämä on tietoa, jota nykyinen tiede jäykkine menetelmineen vasta haparoiden yrittää nostaa tietoisuuteen. Tämän ajan tieteelliset käsitykset luonnosta ovat lähinnä vain luonnonluuloa ja moraalitonta kuvittelua, josta luonto vain kärsii. Siitä kärsii myös ihmisessä oleva luonto.

Luonnonkansoilla, ja siis myös saamelaisilla, elämän kannalta tärkeät tiedot tallentuvat suoraan omaan olemukseen. Koska tietomäärä on valtava, se ei edes voi nousta tietoisuuteen. Mitä ei kyetä sulattamaan, sen kanssa on vain opittava tulemaan toimeen, tai sitten ei. Alitajuiselle alueelle tai paremminkin vaistomaiselle alueelle painuneen tiedon kautta pääsee luonto hallitsemaan ihmistä. Myös tekniikan käyttäminen ilman ymmärrystä elävästä olemuksesta, tekee ihmisestä tekniikan alaisen, vaikka pitäisi olla niin, että ihminen tietoisesti hallitsee tekniset välineet. Pohjoiset kansat voivat oikeastaan vapautua ja itsenäistyä luonnon vallasta vasta sitten, kun tietoa omasta itsestä ja luonnon olemuksellisuudesta opitaan käsittelemään itsenäisesti ajattelun tasolla.

Saamelaisia on aina tutkittu niin kuin muitakin koe-eläimiä. Eikä saamelaisia koskevia tutkimustuloksia ei ole juuri koskaan paljastettu saamelaisille itselleen. Eikä todennäköisesti tulla paljastamaankaan. Tosin osa tiedosta on jo vanhaa, jähmettynyttä ja aikansa elänyttä. Ja sellaisena se menettää merkityksensä. Tulevaisuudessa vain ne, jotka kykenevät ymmärtämään elämän prosesseja ja liittämään tämän tiedon materian yhteyteen oikealla tavalla, ja kantamaan tätä tietoa ajattelussaan muuntamatta tietoa luvuiksi (teoiksi kylläkin), voivat viedä todellista kehitystä eteenpäin. Todellinen kehitys on aina tekemisissä ihmisyyden korkeampien ihanteiden kanssa. Lukujen ja tilastojen avulla kun loppupeleissä tuotetaan tätä apinakulttuuria, jossa parhaillaan elämme.

Olemme lukuja tuijottaessamme unohtaneet ihmisyyden ihanteet. Inhimillistä yhteiskuntaa, saati sitten yksilöllistä ihmistä, ei voida luvuilla kuvata, ja vielä vähemmän ymmärtää. Ihmisen kuvaamiseen tarvitaan sanoja. Ihmisen puhtain ideaali on nimittäin edelleen tekemisissä jumalallisen sanan kanssa. Jos luvut joskus olivatkin jumalallisia, kuuluvat ne nykyään pääasiassa pelureille.

 

– Käyttävät puukkoa. Mitä harvinaisempi työkalu käyttäjällään on, ja mitä vähemmän hallitsee yleisiä taitoja, sitä todennäköisemmin vain kuvittelee olevansa itsenäinen. Oma tyttärenikin sai puukon viisivuotiaana. Koska se on pohjoisen tapa. Puukon pitää olla oikeasti terävä. Kaikkihan sen tietävät, että suurimmat haavat saadaan aikaan tylsällä puukolla. Kuitenkin lasten on koulussa saatava oppia käyttämään mahdollisimman monia työkaluja. Koululaisten pitää oppia käyttämään myös neulaa, virkkuukoukkua ja sukkapuikkoja. Poikien on opittava tekemään ristipistotöitä ja tyttöjen saatava sorvata. Kun hallitsee mahdollisimman monen yleisen työkalun käytön, oppii kuin huomaamatta ymmärtämään, käsittämään maailmaa ja asioita. 

Toisin kuin suomalaiset, eivät saamelaiset ole käyttäneet puukkoa toista ihmistä vastaan. Eivätkä muutenkaan ole olleet toisen henkeä vailla. Saamelaiset ovat mieluummin poistuneet hankalista tilanteista, ja tätä pakenemista ovat saamelaiset harrastaneet iät-ja-ajat. Hankaluuksia on useimmiten menty pakoon joko metsänreikään tai tunturiin. Pohjoisessa ei asioita ole ollut tapana selvitellä niiden kanssa, joiden kanssa pattitilanne on syntynyt. Äijät ovat olleet tunturissa milloin kenenkin tahtoa paossa. Siellä on luontoäiti ottanut jöröilevän köriläänsä vastaan ja saattanut piileksijän kahden viikon kuluessa sellaiseen mielentilaan, että tämä on voinut palata kyläyhteisöönsä; mutta ei toki selvittämään keskeneräisiä asioita, vaan jatkamaan olemista muiden kanssa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

 

– Syövät silloin kun on nälkä. Ja menevät nukkumaan silloin kun nukuttaa. Nykyään on kovin muodikasta kuunnella kehoaan ja hyvinvointioppaat kehottavat meitä tottelemaan ruumiimme tuntoja. Toki fyysinen olemuksemme on viisas ja sitä on hyvä kuunnella. Mutta jos ajattelemme sitä ratsunamme, joka kantaa meitä paikasta toiseen, ja jonka tehtävä on palvella meitä, on ehkä hyvä hieman hahmotella, mitä tapahtuu, jos ratsu määrää, miten matkaa tehdään; että se heittäytyykin levolle juuri, kun pitäisi ponnistaa edessä olevan esteen yli tai kurvaa lähimmälle kaurakaukalolle heti kun sen tulisi nälkä. Mahtaisi matkanteko käydä rasittavaksi tällaisen heittiön kanssa. Yleisiin tapoihin ja muiden kanssa samaan rytmiin sovittautuminen helpottaa yhteistoimintaa. Muiden kanssa samaan maailmaan sovittautuminen vaatii luopumista oman kulttuurin ylivoimaisuuteen liittyvistä illuusiosta, ja turhasta ylpeilystä. Todellinen itsenäisyys on kokonaan toinen juttu.

Kun elämässä opitaan ajoissa säännöllisille tavoille; heräämään arkisin tiettyyn aikaan, syömään aamiaista, lounasta ja päivällistä tiettyyn aikaan, ja menemään nukkumaan tiettyyn aikaan sekä rytmittämään työ ja muut tärkeät toimet tämän kanssa, alkaa rytmi kantaa ja asioiden yhteen sovittaminen helpottuu monellakin tavalla. Mielihalujen ja luonnollisten tarpeiden mukaan eläminen on varmasti mukavaa, ja luo helpon kuvitelman itsenäisyydestä, mikä kuitenkin tosiasiassa saattaa olla vaikeutta löytää muiden kanssa yhteistä säveltä, ja kertoa lähinnä hankaluuksista yhteistyön tekemisessä.

Pienen lapsen kanssa säännöllisen rytmin luominen ja noudattaminen helpottaa sekä vanhemman että lapsen elämää. Elämän säännöllisyydestä syntyvät lapselle pakottomat rajat. Itse ihmettelin pitkään sitä syvää sisäistä tuntoani pahuudesta ja pimeydestä, minkä mielessäni liitin pohjoiseen elämäntyyliin. En oikein ymmärtänyt, mistä kokemukseni kumpusi, mutta pidin tuntemustani hyvin todellisena. Kunnes erään kerran olin kuuntelemassa erään englantilaisen, kokeneen lastentarhanopettajan esitelmää. Sen kuluessa sain yllättäen vastauksen melkein elämän mittaiseen kysymykseeni. Rytmi, säännöllinen päivärytmi, on myös suoja pahaa, pahoja tapoja vastaan. Rytmin kautta elämään muodostuu asioiden jatkumo, mikä taas on arjessa turvallisuuden tunteen perusta. Kun keittiö on lämmin säännöllisinä aikoina, ei kylmä pääse hiipimään sinne, eikä siis yllättämään epämiellyttävyydellään. Jos on toisin, elämä muodostuu sarjaksi irrallisia, ikävästi yllättäviä tapahtumia, joissa lapsen mieli ei pysy mukana. Lapsihan rakastaa sitä, että asiat toistuvat. Aikuisen mieli kaipaa vaihtelua.

Jatkuvuuden ja turvallisuuden kokemuksen rakentaminen lapselle, ja sen vaaliminen on aikuisen tehtävä. Samoin kuin sen elintärkeän kokemuksen, että maailma on hyvä.

 

 

 <?xml:namespace prefix = o />