Kitkaa, vai?

Mietin pitkin viikkoa, mitä tällä viikolla ajattelisin blogissani. Ajattelisinko jotakin teoreettista asiaa, kuten esimerkiksi sitä artikkelia, jossa kerrotaan kitkan saaneen viimeinkin selityksen. Vai ajattelisinko sitä faijaa, joka aikansa lasta tukisteltuaan joutui käräjille, ja sai tuomion. Vai jättäisinkö ajattelemisen ja alkaisin vaihteeksi vain ihmetellä asioita, tai peräti heittäytyisin fiilistelemään jotain.

Ensin ajattelin kirjoittaa runon ja vetäytyä pikkujouluvapaalle; olla hiljaa koko adventin ajan, kypsytellä asioita ja keskittyä olennaiseen, joulun odotukseen. Mutta en osannut valita runoa. – Enkä olla ajattelematta.

 

Juttu kitkan saamasta selityksestä eräässä lehdessä herätti monen monta kysymystä, joista tärkeimmäksi nousi se, mitä tapahtuu, jos ja kun ihminen ei ota itseään huomioon tapahtumissa, joita hän havainnoi. Tämä edellä mainitsemani teoria on syntynyt tilanteessa, jossa teekuppi liukuu pöydällä ja sen siinä liukuessa tapahtuu jotakin: kupin takareunalla syntyy uutta (pöydän?) pintaa, jota siinä ei ollut aiemmin ollut. Eli kupin liukuessa pöydällä se paljasti altaan pöytää ja samanaikaisesti kupin etureunalla yhtä paljon pintaa hävisi. Kupin alla taas ei pintaa ollut. Termodynamiikan lakien mukaan pinnan luomiseen pitää tehdä työtä, ja siihen tarvitaan voimaa. Tämä tapahtuma oli artikkelin mukaan ollut alkusysäys uudelle teorialle. – Ja minä tietenkin aloin äimistellä, miten tällainen ihme oli saattanut tapahtua; että kuppi oli lähtenyt hienoiseen nousukiitoon pöydän pinnalla, ja vielä ryhtynyt siinä uutta pintaa luomaan. Artikkelissa sanotaan, että on helppo kuvitella että kuppi liikkeelle lähtiessään jotenkin ’irtoaa’ pöydän pinnasta, ja tähän irtoamiseen tarvitaan voimaa.

En voinut olla ihmettelemättä sitä taitoa ja voimaa, jonka tämä tutkija oli onnistunut piilottamaan lähes täysin: itsensä – ajattelunsa, vai sanoisinko oikeammin: havainnointikykynsä, tunteensa ja oman toimintansa tilanteessa. Lämpöäkin tuossa kupin pöydällä liukumisessa syntyi – jossain materian uumenissa. Teoreetikko tuntui unohtaneen teoriaa hioessaan, että todellisuudessa kuppi ei nouse pöydän pinnasta ilman ihmisen omaa toimintaa. Tai jos nousee, on toimijana jokin siihen tehtävään (esineen liikuttamiseen) ajateltu laite. Koneethan on rakennettu todellisuudesta nousevan ajattelun pohjalta. Ihminen on ne ajatellut käyttäen matematiikkaa ja muuta kulloinkin saatavilla olevaa tietoa. So. sitonut omaa ajatusenergiaansa koneen toimintaan valmistamalla ne fyysiseen muotoon.

Vain ihminen tekee tiedettä, tutkii asioita ja rakentelee teorioita sekä haaveilee ikiliikkujasta. Ihmisen toiminnan herättää innostuksen lämpö, kiinnostus. Kiinnostusta asioihin pidetään yllä lämpenemällä ilmiöille; kysymällä ja saamalla vastauksia, joiden sivutuotteena saadaan uutta innostusta. Ihminen valitsee myös sen, minkä ilmiön äärellä tahtoo kysymyksensä tehdä, mitä ajatusta kehitellä eteenpäin. Jokainen valmiiksi viimeistelty teoria on eräänlainen elävän ajatustapahtuman kuolema. 

Palatakseni aiheeseen; on myös terveellistä huomata, että kuppi ei voi luoda tilanteessa mitään, vaan tutkijan mielikuvitus tuntuu kehittelevän tavallisesta tapahtumasta lähes poltergeistmaisen ilmiön, koska ei kykene ottamaan huomioon omaa osuuttaan tapahtuman luomisessa, tutkiessaan maallista (fyysistä) ilmiötä, kitkaa. – Ehkä kitka ei ole saanut järkevää selitystä siksi, kun pelkkä teoreetikon havainnoiva henki ei tee materiassa yhtään mitään. Ajatteleva, tunteva ja toimiva ihminen on se välikappale, joka voi jotakin luoda hengen ja materian välisessä tilassa. Ihminen itse on tämä tila. Ja kykenevä myös saattamaan liikkeelle erinäisiä tapahtumia ja asioita. Havainnot ja havainnon kohteet kohtaavat ja saavat järkevät puitteet ihmisen ajattelussa, ihmisen kautta, tai sitten eivät saa, vaan jäävät järjettömyyden asteelle. Ja tämä irrationaalisuus on hyvä kasvualusta moraalittomuudelle. 

Ohittamalla itsensä ihminen ohittaa jotain oleellista, ja päätyy fantasian alueelle, missä nimenomaan tarvittaisiin mahdollisimman pitkälle kehitettyä vastuullisuutta. Ja tajua ajattelun (headworkin), tiedonkäytön vakavuudesta. Puheenaolevan teorian muodostus lähtee arkitapahtuman havainnoimisesta, mutta sinkoutuu aivan liian pian todellisesta kontaktista nanomittakaavaan. Siis mielikuvituksellisiin selityksiin. Havainnot ja käsitteet saavat elämän ja ymmärrettävyyden ihmisen ajattelun kautta, ajattelun tapahtumassa itsessään. Ja siitä käsin tulee kulloinkin voida johtaa perustelut tiedolle. Perusteluita ei voida johtaa nanomittakaavan luvuista. Etenkään ellei tutkija ole vakavasti ole ottanut huomioon, että nanomittakaava selittyy pelkästään tulevaisuudesta käsin, ei tämän hetken tilanteesta. Nanotasolla operointi merkitsee, että ihminen puuttuu tulevaisuuden tapahtumiin – ja tämä tuo ehdottoman vastuullisuuden vaatimuksen tutkijalle yksilönä ja tietenkin myös yhteisönsä jäsenenä.

Jokaisessa tapahtumassa on läsnä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Tietoisuus näistä on eri asia kuin kyky ajatella niitä jäsentyneesti tai toimia vastuullisesti. Tietoisuus läpäisee kaiken ja tietoisuuden alueella ihminen voi kokea tai tuntea ykseyden kaikkeuden kanssa, mutta voidakseen toimia järkevästi kulloisenakin aikana, ihminen tarvitsee tervettä ajattelukykyä. Ajattelukyky merkitsee kykyä vetää antennit sisään ja ajatella havaintojaan ja havaintoihin liittyvää käsitteistöä itsenäisesti, järjestellä sitä totuudellisesti. Ajattelussaan ihminen voi käsittää, mikä kulloisessa hetkessä kuuluu menneisyyteen, ja mikä tulevaisuuteen. Vanhassa maailmassa kaikkea pidettiin muuttumattomana, tulevaisuuteen katsottaessa kaikki on liikkeessä – tämän voi havaita myös tässä po. kitkateorian muotoilussa, vaikkakin epätarkkana. Oleellista on kulloinenkin ajan hetki, nykyhetki. Tässä ajassa elämme maailmassa, joka on juuri niin paljon paikoillaan kun pitääkin. Ajattelevaksi, moraaliseksi ihmiseksi tuleminen voi tapahtua vain pitämällä jalat tukevasti maassa. Ja me tarvitsemme maata vielä pitkään, so. elävää luontoa teorioiden ja tekniikan sijaan.

 

Johtuukohan tämä nykyinen ihmisen olemuksen ja ihmisyyden pirstominen siitä, että teoreettinen ihminen pelkää olevansa naurettava kokiessaan jotakin muutakin kuin ajatusten kirkasta kylmyyttä. Kuvittelee sen olevan jotain korkeampaa, ja pelkää putoavansa sieltä sentimentaalisuuden sameuteen. Kuitenkin vasta ihmisyyteen tähtäävä uskalias tunne-elämä ilman sentimentaalisuutta avaa uudenlaisen, todellisemman moraalin alueen. Pelkästään tietävä ja tutkiva ihminen käyttää voimiaan lähinnä vastuunsa väistämiseen maailmasta ja kanssaihmisistään sulkiessaan moraalikysymykset luomistoimiensa ulkopuolelle.

 

…

Valmis la 01.12.2012 13:31

(artikkeli löytyy tiede lehden lokakuun numerosta)