Kunnioitusta, vai?

tämä kirjoitus on julkaistu tällä palstalla syksyllä 2012. ja nyt uudelleen hieman muokattuna

 

*
 
Ihailla vai kunnioittaa? – Alkukesästä löysin kysymyksen, jota päätin kanniskella mielessäni jonkin aikaa; sitä pohtien ja vastausta etsien.

Pienelle lapselle ihaileminen on kuin valo kukkasille. Ihailun loisteessa lapsi kasvaa ja oppii asioita, voi hyvin. Ihaileminen on vastaanottajalleen parhaimmillaan ikään kuin lämmön läpäisemää elämän eliksiiriä. Päädyin arvelemaan, että nykylapset tarvitsisivat enemmän aitoa ihailua ja iloista hämmästelyä. Eikä niinkään häneen itseensä kohdistuvaa, vaan maailmaan eli ympäristöön kohdistuvaa, vaikkapa luonnosta löydettyyn pieneen ihmeeseen. Vuodenkiertohan tarjoaa luonnossa aina uutta ihmeteltävää.

Mietinkin, milloin itse viimeksi hämmästyin, tai riemastuin ajattelussani jonkin uuden näkökulman edessä. Toki niitä hetkiä löytyi, vaan ilon ja hämmästyksen hetket tuntuivat katoavan yhtä nopeasti kuin ne yllättivätkin. Havahduin siihen, että ne suorastaan vilahtavat ohitse, ellei niihin kiinnitä tietoisesti huomiota. Hetkistä pitää napata kiinni; carpe diem. Hämmästyksen tai ilon hetken reaktion voi myös pitää sisällään niin, että se pääsee kutittelemaan mielen sisäpuolta, sisäisyyttä; liikuttamaan ja valaisemaan ajatuksia pienen hetken ajan. Tällaisten hetkien jälkeen maailmakin tuntuu aina vähän paremmalta paikalta, ja kanssaihmiset mukavammilta.

Ilon ja hämmästyksen janan toisessa ääripäässä lienee sydämen tyhjän aukon täyttäminen ylilämmenneellä, kuluttavalla, lähes riippuvuutta aiheuttavalla fixoitumisella omaan tunne-elämään. Jos ihaileminen tuntuu ylittävän kohtuuden rajat voikin kysyä, jatkuuko kasvu vai tapahtuuko tässä ylenmääräisessä lämmössä käpertyminen teennäisyyteen. Pohdiskelin, tarvitseeko aikuinen ihailua, ja kuinka paljon? Voiko aikuinen löytääkö ihailun tarpeelleen ja ihailemiselleen terveet rajat? Entäs sitten, jos kokee tarvitsevansa ihailemista, onko ihailun tarpeen takana vielä jokin muu tarve, jota ei ehkä tunnista; jotain, minkä on kadottanut jonkinlaisen yleisen muistihäiriön seurauksena. Nämä kysymykset ovat edelleen työn alla.

Toisen ihmisen kunnioittaminen on nykyään lähes kadonneeksi katsottava psyykkinen tai sielullinen kyky, jonka puuttuminen estää kestävän kehityksen ihmisyyden alueella, ihmiseksi kasvun ja ihmiseksi tulemisen. Kunnioituksen tunteen pitäisi sisältyä aikuisen ihmisen tietoiseen tunneskaalaan. Vasta toisten kunnioittamisen kautta syntyy aito itsekunnioitus, mikä on myös alku aidolle suvaitsevaisuudelle. Kunnioituksen kanssa näyttäisi olevan niin, että kun itse kunnioittaa maailmaa ympärillään, tietoa ja muiden taitoja, kunnioitus ikään kuin palaa takaisin luonnostaan. Kunnioituksen tunne itsessään vaatii herättelyä, ja vaikuttaisikin tunteena olevan hieman arjen yläpuolella. Tällaiset korkeammat tunteet saattavat olla niitä, jotka pakenevat sitä kauemmaksi, mitä enempi niitä vaaditaan. Kunnioitus lienee jotain niin reaalista, että se tuntuu saapuvan vain sinne, missä se on ansaittu, ja missä sille on tehty tilaa. Sen tuloa pitää vähän niin kuin valmistella, valmistelemalla itse omaa mieltään sen kokemisen arvoiseksi.

Tiedon ja henkisen tiedon etsijälle kunnioituksen pitää olla itsestään selvä perusasenne. Kyseessä on totuuden ja tiedon herättämä hartaus. Kunnioituksen tunteet opitaan jo lapsuudessa, mutta miten nykyään mahtaa olla; saavatko lapset kokea vanhempiensa ja kasvattajiensa kunnioittavan tietoa ja arvostavan ihmistä toisissaan ja muissa sekä myötäelää vanhemmissaan sitä, että maailmassa vaikuttaa jotain ihmistä suurempaa; että on olemassa jotain mikä ylittää arjen pienen ihmisen. 

Vai jäävätkö lapset tänä ylikriittisenä aikana kokonaan vaille kokemusta hartauden ja kunnioituksen tunteista. Kunnioitusta ei opita kehottamalla, niin kuin ei muitakaan tunteita. Tunneskaala laajenee ja elävöityy, kun lapsi saa myötäelää aikuisten ja kasvattajiensa tunteita. Nykyään puhutaan aikuisen ja lapsen virittäytymisestä jaettuihin tunteisiin. Sitäkin voisi vielä pohtia, minkälaisia tunteita lapset nyky-yhteiskunnassa eli perheissä, päiväkodeissa ja kouluissa aikuisten kanssa myötäelävät. Kunnioitusta, vai?

Jos ihailee jotakuta liikaa, ei koskaan tule vapaaksi, totesi myös eräs muumilaakson asukas, ja taisi osua aika oikeaan. Olisiko niin, että kunnioitus liittyy enempi tunteisiin, jotka ikään kuin omasta itsestä käsin toiselle lahjoitetaan, ihaileminen taas vetää onnellisen sympatian voimalla kokijansa kiinni ihailun kohteeseen, liittyy enempi henkilöön ja ehkä toisen tapaan toimia. Ihailun avulla tahtoo saada lisää tästä toisesta, oppia ja tulla kaltaiseksi. Sen sijaan kunnioituksen voi herättää toisen persoonan kautta ilmenevä ihmistä suurempi asia, ideaali, jolle tulisi antaa sija tässä maailmassa. Tässä sijan antamisessa saa aina samalla itsekin mahdollisuuden kasvaa omien mittojensa yli; olla luomassa uutta, tulevaa.

Maailman, toisen ihmisen, tiedon kunnioittaminen raivaa tietä tulevalle, tulevaisuuden mahdollisuuksille, jollekin mitä ei vielä ole, mutta mikä on mahdollista ottaa vastaan.