Samanismia, vai?

muokattu 09.04.2013

Viime viikolla silmiini sattui otsikko, jossa kerrottiin lestadiolaisen liikutuksen olevan sukua samanismille ja noituudelle. Paremminkin lestadiolainen liikutus on syntynyt sillä henkisellä rajapinnalla, missä vanha saamelainen jähmettynyt luonnonhenkisyys (samanismi, noituus) on törmännyt kristillisen tradition hengellisyyteen. Liikutus itsessään ei perustu samanismiin, vaan se on ihmisen hallitsemattoman tunnetilan ilmaisu. Ajallisesti ensimmäisistä liikutuksista on kulunut melkein kaksi sataa vuotta.

 

Kautta aikojen ovat ihmiset etsineet yhteyttä jumaliin, luontoon, toisiin ihmisiin – ja nykyään muodikkaasti myös itseensä. Kullakin aikakaudella tai kulttuurisella ryhmittymällä on ollut omat painotuksensa, keinonsa henkisen tiedon ja yhteyden etsimiseen, ja löytämiseen. Lienee päivän selvää, etteivät nämä taidot ole milloinkaan aiemmin olleet jokamiehen oikeuksia. Nykyään on hieman toisin. Jokaiselle löytyy jotakin sopivaa nykyhenkisyyden supermarketista.

Eteläisiin kulttuureihin ovat liittyneet niin sanotut sisäänpäin johtavat tiet, mystiset polut, joita voidaan kutsua myös syvän heräämisen tieksi. Nämä ovat ilmenneet selvimmin Egyptin mysteereissä. Eteläisen tien harjoittelijan on aina pitänyt käydä läpi vuosikausien valmistusaika, mm. oppiakseen voittamaan kaikki itsekkäät pyyteensä. Näin siitä syystä, että sisäänpäin johtava tie vie ihmisen oman elimistön syvyyksiin. Jos ihminen olisi sukeltanut tiedottomien orgaanisten viettien ja halujen maailmaan egoistisella minuudella, olisi tämä johtanut hallusinaatiokokemuksiin, ja nämä voimat olisivat hänet tuhonneet. Minuuden egoistisuus oli sen vuoksi voitettava moraalisen koulutustien avulla. Vanhassa koulutuksessa oppilas johdettiin tietoon johtajien, gurujen avulla. Nykyään ihminen ei enää saa alistaa minuuttaan gurun valtaan, sillä jokaisen on itse vastattava teoistaan, ja päätettävä itse omista kehitysaskeleistaan.

Pohjoiset tiet ovat vieneet ulospäin. Ulospäin johtava tie vie ekstaasiin, mikä tarkoittaa jonkinlaista sulautumista kosmisiin voimiin. Tämä sulautuminen merkitsee minuuden ohentumista. Minuus ikään kuin laajenee kosmokseen ja heikkenee heikkenemistään. Tähän kokemukseen valmistauduttiin kehittämällä rohkeutta. Valmistumisaikana oppilaan oli opittava myös yhdistymään vuodenkierrossa vaikuttaviin voimiin. Pohjoisen tien kulkijan johdatti pappi elementaarisen maailman yhteyteen. Tämä maailma oli hyvin lähellä sitä entisajan pohjoista kulttuuria, jossa luonnon koettiin olevan täynnä keijukaisia ja menninkäisiä, kufittaria ja staaloja, jättiläisiä. Jäänteitä tästä elää vieläkin Pohjoismaissa.

Keskiaikaan asti tieto on kulkenut opettajalta oppilaalle suullisesti. Keskiajan oppinut luki elämänsä aikana määrällisesti vähemmän kirjoja kuin tämän päivän peruskoulun ala-asteen oppilas. Tieto oli tiiviissä muodossa sekä kirjoissa että kuvissa. Tiedon kanssa elettiin, ja elämällä se tehtiin todeksi. Kuvat olivat harvinaisia; oli mahdollista, että tavallinen ihminen näki elämänsä aikana vain jonkun kuvan, ehkä kirkon alttaritaulun. Mitä vähemmän kuvia, sitä voimallisemmin ne saattavat katsojaan vaikuttaa. Tähän perustui ajatus kuvien lähes pyhästä voimasta. Joidenkin luostareiden tai kirkkojen kuvat olivat parannusta tarvitsevien nähtävillä ehkä kerran vuodessa, ja silloin oli mahdollista kokea parantuminen. Ihminen koki näissä hyvin todenmukaisissa kuvissa oman paremman puolensa, eheytyi mestarien huolellisesti ja totuudenmukaisesti maalaamien kuvien äärellä. Mahdollisesti ihminen koki myös oman vajavaisuutensa, kehittymättömyytensä. Alhaisuuden kokemusten herätessä saattoi ihminen tuntea itsensä maan matoseksi. Ja tämän alhaisuuden kokemuksen kestämiseen on tavallinen ihminen tarvinnut pappia ja seurakuntayhteyttä, jossa vaalittiin sanomaa uudesta mahdollisuudesta, parannuksesta ja anteeksiantamuksesta. 

 

Samanismi on pohjoisen Euroopan, Aasian ja Amerikan kansojen keskuuteen levinnyt usko samaanien kykyyn hallita ja käyttää hyväkseen henkimaailmaa. Tällaisen kyvyn omaava samaani pääsee yhteyteen henkien kanssa rumpujen tai narkoottisten aineiden avulla. Näin kertoo vanha tietosanakirja samanismista lyhyesti.

Hieman uudempi henkisen tiedon opaskirja kertoo samanismin harjoittamisen olevan kulttuurirajat ylittävä tiedon ja henkilökohtaisen voiman etsintäretki, joka on ollut käytössä jo ennen kaikkia tunnettuja uskontoja tai psykologisia ja filosofisia suuntauksia. Kautta historian samaaneilla on ollut kyky matkustaa syvälle sisimpäänsä ja löytää sieltä maailmankaikkeuden tiedon ja viisauden lähteet. Ohittamalla aineellisen maailman esteet he kehittivät menetelmiä ja yksinkertaisia harjoituksia, joiden avulla he tunnistivat sisäiset oppaansa ja voimaeläimensä ja pääsivät vuorovaikutukseen niiden kanssa.

Samanismi on liitetty myös kansanparannukseen. Esimerkiksi keskiajalla Suomessa hoitivat kansanparantajien lisäksi seurakuntapapit virkansa ohella myös parantajan tehtäviä. Kun lääkäreitä ei ollut tai niitä oli koko maassa vain muutama, turvauduttiin vaivoista ja taudeista paranemisessa kansanparantajien ja niiden veroisten tietomiesten apuun. Parantajat olivat joko itseoppineita tai sitten he olivat saaneet opit vanhemmalta tietäjältä perintönä. Pääsyvaatimuksena parantajan oppiin on aina ollut vilpitön halu auttaa lähimmäisiään.  Parantajat voitiin karkeasti jakaa neljään ryhmään, joista ensimmäisen ryhmän muodostivat hurmoshenkiset tietäjät, samaanit eli ekstaatikot. Parantaessaan tietäjä vaipui transsiin, jossa hänen tietoisuudentilansa muuttui. Tietoisuudentilan muutos saatiin aikaan tavallisesti rummun avulla. Tietäjä aloitti samanoimisen hengittämällä syvään ja kutsui matkalla tarvittavia apuhenkiä murisemalla. Ja kun apuhenget tulivat paikalle, lähti samaani niiden opastamana aliseen maailmaan. Joillakin loveen lankeaminen oli unen kaltainen tila, toisilla hurmostila, johon liittyi mm. raivoamista. Tämä tila saavutettiin myös syömällä esimerkiksi kärpässieniä. Toisen ryhmän muodostivat sanalla parantajat, loitsijat. Kolmannessa ryhmässä olivat rohdoilla ja yrteillä parantajat, neljännessä teknikot eli lähinnä hierojat, kupparit ja niksauttelijat.

Samaani-tietäjillä katsottiin olevan erityisiä henkisiä kykyjä ja he olivat parantajista kaikkein arvostetuimpia. Tietäjä ei ollut vain parantaja, vaan poikkeusyksilö, jota pelättiin ja kunnioitettiin, sillä hän pystyi paitsi parantamaan myös aiheuttamaan taudin, ja jopa kuoleman vihamiehelleen. Tietäjän työvälineitä olivat sana ja henkinen voima. Hän oli yhteisönsä henkinen johtaja. Perinteisesti samaanit ovat läpikäyneet pitkän koulutusjakson, johon osana kuuluu ankaran, jopa julman kokeen läpäiseminen, minkä jälkeen vasta voi tulla oman alueensa samaaniksi.

 

Lestadiolaisuus on ruotsalaisen Lars Levi Laestadiuksen 1800-luvulla perustama herätysliike. Vaikuttanut lähinnä Suomessa, jossa sitä levitti Juhani Raattamaa. Käyttää parannussaarnaa, julistaa syntien anteeksiantamusta ’Jeesuksen nimessä ja veressä’ sekä pelastusvarmuutta seurakuntayhteydessä. Sen piirissä esiintynyt hurmosilmiöitä (’hihhulit’). Toimii edelleen merkittävänä kansanliikkeenä. Muunmuassa tämän mainitsee lestadiolaisuudesta em. tietokirja parin vuosikymmenen takaa. 

Lars Levi Laestadius (1800-1861) oli syntyisin Ruotsin Lapista. Hän oli opiskellut Uppsalassa, ja vihitty papiksi vuonna 1825 yhtaikaa veljensä Petruksen kanssa, minkä jälkeen hänet määrättiin apulaispapiksi syntymäseurakuntaansa Arjeplogiin ja samalla lähetyssaarnaajaksi Piitimen Lappiin. Tuolloin lähetyssaarnaajien tehtävä oli kierrellä lappalaisten olinpaikoilla, antaa heille opetusta ja tarkastaa lappalaissyntyisten lastenopettajien eli katekeettojen toimintaa. Pian Laestadius kuitenkin nimitettiin Kaaresuvannon kirkkoherran virkaan.

Lars Levi Laestadiuksen veli Petrus suoritti Uppsalassa vielä filosofianmaisterin tutkinnon ennen paluutaan Lappiin. Myös edellä mainittujen Laestadiusten veli(puoli?) Karl Erik oli myös toiminut Lapissa pappina lyhyen aikaa. Laestadiuksen tieteellinen ja muu kirjallinen tuotanto on merkittävän monipuolinen ja laaja. Hänen jälkeen jättämät tutkimukset osoittavat suurta lukeneisuutta, terävää älyä ja ympäröivän luonnon ilmiöille avointa silmää. Häntä pidettiin aikanaan Skandinavian tunturikasvien etevimpänä tutkijana. 

Ruotsin puolella Laestadius aloitti väkevät saarnat juopottelua vastaan, koska juoppouspahetta ei oltu saatu kukistettua ankarillakaan kuninkaallisilla kielloilla. Pappi katsoi vaihtoehdoksi jääneen yrittää saada lappalaiset sisäisesti vakuuttuneiksi viinan turmiollisuudesta. Ja etenkin siitä, että juoppous turmelee heidän sekä ajallisen että tulevan elämänsä. Kun Laestadius sitten oli saarnannut lakia vuoden ajan, olivat ensimmäiset armonmerkit alkaneet näyttäytyä; kun ensimmäinen lappalaisvaimo tuli vapahdetuksi, oli Laestadiuksen kertoman mukaan sillä hetkellä oli tuntunut pieni maanjäristys. 

Laestadius sai eräiltä kirkonmiehiltä myös ankaraa vastustusta ja arvostelua kerettiläismakuisesta herätyksestään. Laestadius puolusti pahennusta herättäneitä liikutuksia. Kuulijan sydän kun piti saada raamatun tarkoittamalla tavalla murtuneeksi. Murtuneesta kohdasta katsotaan valon pääsevän sisään ihmiseen, mitä tapatumaa Laestadius kuvaa ’armon sanan tunkeutumisena salaman lailla sydämeen’. Sydämessä armon sanan tuli herättää autuaallisia tunteita, jotka ovat myös autuaaksi tekevän uskon subjektiiviset perusteet. Tämä ’fides subjektiva’, sydämen luottamus, täytyi uskovaisella olla sydämessä eikä vain päässä (järjessä). Jos usko olisi vain järjen asia, olisi se samaa kuin kuollut usko, jolla ei ole riittävän vahvaa pohjaa. Laestadiuksen mukaan korkeat ja autuaalliset tunteet ovat ns. hengen viettejä, ja sellaisina ne ovat elävän kristillisyyden korkein sisäinen voima. 

 

Eräistä saamelaisia koskevista kuvauksista parin kolmen sadan vuoden takaa nousee selkeästi esiin kuva saamelaisista lapsellisen viattomana luonnonkansana. Erään kirkkoherran kirjallisen kuvauksen mukaan ’lappalaisten luonne on jotakuinkin samanlainen jokapaikassa: se on verrattavissa puroon, jonka vesi virtaa eteenpäin niin hiljaa, että tuskin huomaa liikkuuko se edes. Jos puron tielle saattuu iso este, se taipuu kauniisti syrjään, mutta saapuu lopulta kuitenkin perille. Niin on myöskin lappalaisen luonne: hiljainen, rauhallinen ja taipuvainen. Rauha on hänen tunnuslauseensa; rauhaa koskee hänen ensimmäinen kysymyksensä; rauha on hänen jäähyväisensä, rauha hänen kaikkensa. Rauhaa hän rakastaa niin kuin äiti lastansa, jota tämä on ravinnut polvellansa.’ (Vanhassa tekstissä puhutaan saamelaisista lappalaisina.) Saamenmaassa käyneiden kuvauksista voidaan päätellä rauhan ja rauhallisuuden saamelaisuudessa olleen syvää sielunelämän eleettömyyttä. 

Ajattelun liikkumattomuus voi myös ilmetä ylenpalttisena rauhallisuutena, jopa laiskana innottomuutena. Se voi olla osoitus sisäisestä mukavuudenhalusta, tyhjästä passiivisuudesta. Toisaalta ajatteleminen vaatii oman rauhansa, tilaa. Mutta ajatteleva rauhallisuus on hengenläheistä aktiivisuutta, sisäistä ponnistelemista. Ajatteleminen on ihmisen sisäisyydessä tapahtuvaa toimintaa. Ajatteluun vaaditaan myös riittävää tiedollista substanssia, käsitteitä. Passiivisuudessa taas ikään kuin ympäristö; luonto, perheyhteisö, yhteiskunta ja kirkko ajattelevat ihmisessä. Passiivisessa rauhallisuudessa kannetaan ulkoista elämää sisäisinä mielikuvina, mikä ei välttämättä vaadi oman ajattelun aktivoitumista. Ajattelun tapahtumassa sisäinen passiivisuus tavallaan rikkoutuu. Ajatteleminen voi tuntua jopa epämiellyttävältä. Ihmisen sisäisyydessä voi olla oman aktiivisuuden kokoinen aukko, jossa ulkopuolinen maailma elää omaa elämäänsä ilmeten kuitenkin yksilöllisen laadun mukaan. 

Hengellisyyttä voidaan harjoittaa monella tavalla, ja harjoittelemalla sitä voidaan myös vahvistaa. Eräissä syvästi kristillisissä hengellisissä harjoituksissa on aluksi nimenomaan voimistettu ihmisen tunnetta omasta arvottomuudesta niin pitkälle, että ihminen on todella kyennyt tuntemaan täydellisesti oman arvottomuutensa. Vanhan testamentin ankaraa lakia kun ei kukaan ole voinut olla rikkomatta. Ja niin kuin jokainen tietää, on synnin palkka kuolema. Oppiakseen tuntemaan hengen vaatimukset piti oppilaan elää kauhistuttavassa tunnelmassa niin pitkään kuin sielu suinkin sieti. Kun sitten oli oppinut tuntemaan ihmisessä olevan alhaisuuden koko potentiaalin, päästettiin sielu piinasta tuomalla kuvia osallisuudesta ihanaan pelastukseen. Pitkällisen ja vahvan kuvallisen harjoittelun seurauksena tosin syntyi myös inho luonnollista ihmistä kohtaan; sellaista surutonta kohtaan, joka eli jokapäiväistä elämäänsä tekemättä parannusta. Edellä mainitun kaltainen hartaudenharjoitus, hengen voimistaminen mahdollisti keskiajalla mm. inkvisition. Kun hengenmies oli harjoittanut kahden vahvan ääripään välisessä jännitteessä elämistä riittävän pitkään, syntyi sieluntila taikka paremminkin tahtotila, jossa tasapainottavalla ja armahtavalla tunne-elämällä ei ollut sijaa. Eikä sijaa sydämessä saaneet luonnollisesti myöskään oman uskonpiirin ulkopuoliset. Nämä kristillisen tradition sisäiset hengen voimistamiseen liittyvät harjoitukset elävät lievennetyssä muodossa edelleen sekä kirkkojen että herätysliikkeiden piirissä.

 

Kun nykyaikaisen samanismin opas kertoo, että samaanit opettelevat ohittamaan aineellisen maailman esteet, tarkoittaa se jokseenkin sitä, että samaanit kykenevät vaimentamaan oman ruumiillisuuden aiheuttaman vastuksen. Samanismissa käytetään henkistä tietoa omien tuntumien, opittujen taitojen ja henkioppaiden mukaan. Perinteinen samanismi ei perustu tietoiselle ajattelulle, ilmiöiden tietoiselle käsittämiselle. Kuitenkin moraalin läpäisemä moderni ajattelu tapahtuu samalla perustalla; rauhallinen ja tietoinen ajattelu, tiedollisen substanssin käsittely tapahtuu tilassa, jossa ihmisen oman elimistön toiminta on hetkeksi osittain syrjäytetty. Aktiivinen ajatuselämä vaatii ajattelijalta tietoisuutta, ja vain ajattelun prosessin ymmärtämisen kautta ihminen tajuaa moraalisen vastuunsa ajattelunsa, tunteidensa ja tekojensa suhteen. Vasta tietoiseen ajatteluun päästyään ihminen pystyy arvioimaan ajattelunsa ulkoisen toteuttamisen seuraksia objektiivisesti.

Nykyisin tosin monet tietomiehet harjoittavat edelleen tiedotonta samanismia: he ohittavat oman itsensä ajattelun tapahtumassa ja kurottelevat yleisen tietoisuuden ihanuuteen ilman oman minuuden antamaa vastusta. Kun minuus syrjäytetään, pääsevät moraalittomat ideat jylläämään mielikuvissa: Ja näiden mielikuvien (visioiden) pohjalta sitten rakennetaan tulevaisuuden maailmaa mitään säästämättä.