Aurinko laskee todella selkäni taa.

En vaan kohta enää nää sitä tältä risukolta.

Tällä hetkellä mieleni on aivan yhtä musta kuin vaatteeni.

Tällä hetkellä neito on se ainoa valonpilkahdus josta pitäisi tajuta imeä sitä energiaa jonka avulla jaksan viikon erossa hänestä.

Sain töitä vakituisesti.

Sen pitäisi olla iloinen asia. Ja se on. Se on toisella paikkakunnalla. Mutta se on silti pysyvää. Onkohan se ainut pysyvä asia elämässäni? Lapseni katoaa aina viikoksi toisen rakkaansa luokse. Mulle jää vain tyhjä sänky tuoksuteltavaksi. Tyhjä koti ilman ääntä. Tyhjä koti ilman lapseni aiheuttamaa pientä kaaosta. Se kodikas sotku…

Olen väsynyt elämääni.

En saa taas mielestäni sitä puhelua.

Puhelua ihmiseltä jota ennen rakasti ja nyt lähinnä halveksin. Koitan aina löytää kaikesta jotain positiivista, mutta tästä en voi. En voi vaikka kuinka silottelisin sanojen kulmia hiomapaperilla. En voi vaikka leikkisin sinisilmäistä tyhmää.

Kuinka vanhempi voi edes harkita toisen vanhemman syjäyttämistä lapsensa elämästä? Silloin sen ymmärrän jos toinen on vaaraksi lapselle. Ymmärrän senkin jos toista ei vain kiinnosta…

Mutta viedä lapselta rakastava vanhempi.

Minä hänet kasvatin maailmalta suojassa 9kk rakastaen häntä ehdottomasti jo silloin. Minä rapsuttelin hänen kantapäätään vatsani läpi. Minä taputtelin häntä pepulle hellästi vatsani läpi hänen myllertäessään mukavaan asentoon.

Minä synnytin hänet, minä ruokin hänet ja minä SUOJELEN HÄNTÄ RAKKAUDELLANI.

Vaikka hän on jo aikamoinen ihmisen alku. Hän on silti minun tyttäreni. Hän on kaikkeni. Sitä ei kukaan saa minulta uhkailla edes vievänsä…uhkailla vain siksi, että itsellään on vissiin huono kausi menossa. Miksi maailman kauneinta asiaa käytetään julmiin lauseisiin.

Milloin tämä taistelu voisi loppua?

Eikö vain voisi mennä kuten tähänkin saakka. Eikö voisi antaa lapsen olla? Eikö hän ole jo saanut tarpeeksi kärsiä meidän aikuisten takia? Pitääkö aina sotkea se minkä olemme luoneet. TURVALLISEN TASAPAINOISEN ELÄMÄN???