Klik klik…Huokaus!

Ei mitään uutta tänäkään aamuna. Ei sitä helpottavaa tietoa millä jaksaisin hymyillä.

Tänäänhän on rakkauden päivä.

Neito rakas onneksi on taas tapansa mukaan (vaikka kovasti niiskuneiti on vielä kylässä) äitinsä salainen voima.

Sain rakkauspostia häneltä <3 Sydämiä sydämiä ja sydämiä… Suloista ja niin viatonta.

Onneksi hän ei tiedä missä myrskyssä minun pääni onkaan sen äidillisen hymyn takana.

Onneksi hän ei ymmärrä kuinka raakaa elämä on. Jos et pärjää niin et todella pärjää. Olet pohjasakkaa jos et osaa olla ihan helvetin kiero tässä maassa. Eilen purkauduin ystävälleni siitä mistä eilen tännekkin kirjoitin. Ei kannattaisi tehdä töitä jos se ei todella ole kuukausipalkallista. Ei tässä ole järkeä eikä mitään ihmisen tukemista ole nähtykään.

Tänään taas luin eräältä uutissivustolta kuinka todellakin ihmisarvo ei toteudu tässä maassa.

Monia hyviä artikkeleita olen aiheista lukenut, niiden kirjoittamia jotka asiat tajuavat ja kaikkensa yrittävät et ne asiat muuttuisivat parempaan. Mutta kirjoitus ei pelkästään auta.

Monta ihmiskohtaloa elää tuolla kotihoidon kammottavassa maailmassa. Odottaen edes yksiä tuttuja käsiä häntä hoitamaan. Ja ne  tutut kädet, ovat väsyneet. Tutut kädet ovat vielä henkisesti edellisessä paikassa ja menossa jo seuraava kohdetta tervehtimään. Ei, en minä voi näillä käsillä enää yhtään surullista päätä silittää. Varsinkin, kun en jaksaisi edes aamulla omaa päätäni silittää. Tuska siitä ettei ne kädet saa tehdä töitä hyvin, niin hyvin kuin ne osaisivatkaan tehdä. Ne kädet olisi luotu siihen, että ihminen jonka luokse minun on määrä mennä saisi arvoisensa kohtelun. Se ihminen saisi kokea olevan ihminen. Ei vain kohde.

”Saisinpa tänään oikeaan aikaan lääkkeeni miettii jo elämää nähdeet kasvot.

Saisinpa lämmintä ruokaa…vai söinkö minä jo?” Paljon olisi lentäviä ajatuksia tämän ihmiskohtalon mielestä…. Mutta siitä voisi kirjoittaa jo omaa blogia…

Taas kun mentiin niiiiiin sivuraiteille.

 

Olenko minä oikeasti näin huono ihminen, ettei minusta tarvitse välittää?

Onko se kohde 1 niin huono ihmimnen, ettei hän ansaitse niitä tuttuja käsiä?

Olemmeko me ihmiset minkään arvoisia vai vain numeroita.