Piristystä arkeen

…Oli meinaan ihana saada äidiltä yllätyspaketteja =)

Piristää kummasti semmoiset pienet juttuset.

Laatikoista availtiin neidon kanssa sellainen kasa vaatetta prinsessalle ettei haittaa vaikka vaihtokassissa ei aina tarpeeksi mieleistä ylle laitettavaa olisikaan. Niin meillä on tosiaan vaihtokassiperiaate. Säästämme vaatekuluissa ettei tarvitse kummassakin kodissa olla omia vaatekasoja. Kyllä joskus sitä mielessään sadattelee kun raahailee noita pitkin kyliä lumimyräkässä 7m lumihangessa. Mutta siihenkin on tottunut jo muutaman vuoden aikana. Ennen se oli vielä hassumman näköistä kun oli vaunut kuvassa vielä 😀

No mutta nyt aiheeseen mikä tuli aamulla mieleen cosmoa lukiessa.

Yksinäisyys

Tajusin miettineeni kyseistä aiheitta aika paljon viimeisien vuosien aikana.

Menetin lähimmät minut todella silloin tunteneet ihmiset niin omasta syystäni kuin edellisen suhteeni lievevaikutuksista. Niinhän se on ettei ystävyyteen miehien tulisi vaikuttaa, mutta niin siinä vain mentiin. Koska elin miehen kanssa joka oli narsisti. Se ilmeni pahimmillaan siinä, että jokainen minulle läheinen ystävä kuin sukulainenkin oli jos jollain tavalla vääränlainen, väärän mallinen, väärä sitä ja väärä tätä. Menetin ystäväni pikkuhiljaa, koska en noudattanut sovittuja tapaamisia yms. Koska häpesin.

Mitä sitten häpesin.

Sitä etten ollut vahva vastustamaan ystävien solvausta yms. vaan tyydyin kohtalooni ja pidin itseäni sen ansaitsemana. Suojelin lähimmäisiäni ja peittelin suhteen epäkohtia niin hanakasti. Menetin kaiken yhteisummana heidät.

Inhoan itsekin sitä, että tapaamisia perutaan. Inhoan sitä, että paljon suunnitellaan mutta mikään ei toteudu. Mutta tein sitä itse ja teen sitä paljon vieläkin. En siis osaa vieläkään olla kunnollinen ystävä. En osaa enää.

Osa on luottamuksenpuutetta. En usko, että kukaan todella ymmärtää miksi olen tiettyjä päätöksiä ja tekoja elämässäni tehnyt. Kuinka monta kyyneltä ja tuskanhuutoa olen laskenut ilmoille. Kuinka yksinäinen oikeasti olen ollut ja olen. Kuinka paljon ystäviäni vieläkin ajattelen joka päivä. En saa varmaan koskaan enää mahdollisuutta kertoa heille oikeilla sanoilla miksi asiat meni kuten meni.

Rupesin miettimään jostain syystä häitä. No miksiköhän. Tv:ssä tulee jos jonkimoista hääpitsiohjelmaa. Tuskaa minulle joka miettii ettei koskaan pääse kuitenkaan omia häitä tanssimaan. Mutta joo…Mietin, että ketä minun puolelta häihin tulisi sukulaisten lisäksi. Kuka olisi kaasoni? Vastaus on en tiedä….

Ja silloin tajusin kuinka rajoittunut sosiaalinen puoleni ystävien puolelta on.

Voin toisaalta miettiä nyt sitä mitä asialle voisi tehdä, eikä vain valittaa.