Kuinka vaikeaa onkaan…

…sanoa ei.

…sanoa ei toisen kerran

…antaa periksi sitten lopulta.

…sanoa ei uudelleen ja tarkoittaa sitä.

…on olla oikeassa.

…on olla aikuinen ja aina oikeassa.

…on olla aikuinen, joka kuitenkin on väärässä.

…on olla minä.

…on olla minun.

 

**Katse kertoi tuhat sanaa minuutissa. Onko se edes mahdollista? Kuinka pettynyt voi ollakkaan vaikkei se oikeasti ole. Olen itse pettynyt itseeni, mutta miksi? Ei ole syytä kummempaa. Tahdon vain kehittää ongelmia joita ei edes ole. Olenhan nainen joka löytää asiaa leivänmurusta pöydällä, jonka itse siihen murustelin. Tai siitä, että minulla on mies joka tarttuu imuriin minua hanakammin.

Miksi minun pitäisi kehittää tunteellista draamaa ihan vain siksi, että koen naiseuttani uhattavan. Tässä se siis tuli. Omistan ihanan miestapauksen joka ei kaihda siivousta. Tästä me siis riitelemme, ja tästä minä suutun.

EI VOI YMMÄRTÄÄ! Minun pitäisi olla niiin tyytyväinen ettei minun tarvitsisi huolehtia kaikesta täällä kotinurkissa. Tyytyväinen eikä nalkuttaa kuin miehelle joka ei tekisi mitään kotitöitä.

Joten aikuistumisen virstanpylväs numero 3 (?): Anna miehen auttaa sinua!

(Ja ei en minä nyt sentään kaulimen kanssa riehu…mökötän vain vähän…Kyse on vain siitä miksi tunnen itseni ja tunteesta ettei minun tekeminen kelpaa…)