Huomenna kummijummittelua <3

Joskus pienenä (joka olin vielä mielestäni rippikoulusta juuri valmistuneena) ei tajunnut millainen vastuu kummeus oikeasti on. Nuorena sitä lentää vielä niin kovin et tommonen vastuu unohtui liian helposti.

Nyt näin viisaana ja vanhana / 🙂 / Olen pyrkinyt ottamaan vastuuni paremmin huomioon. Olen yrittänyt jokaisen kummilapsen kohdalla päästä heidän elämäänsä takaisin kiinni. On ne vaan oikeasti elämänsirottimessa semmoinen suola ettei sitä ”pienenä” tajuakkaan. Saan seurata heidän kehittymistään lapsesta nuoriksi ja sitä kautta meiksi vanhoiksi. Omat kummini ei sitä viisastumista tehnee kohdallani. He olivat vain ”pakosta” juhlassa mukana ja häipyivät sitten jälkeäkään elämääni jättämättä.

Huomenna saan kummituspoikasen luokseni yökylään ja saa nähä mitä viikari keksii :D! Kovasti tottakai jännittää, mutta uskon et kunhan tekemistä (mukavata semmoista riittää) niin ollaan ihan selvillä vesillä. Onneksi on tuo miekkonen auttamassa noissa poikien mielipuuhien avaamisessa. 

Mut ihanaa saada toinen aurinko tähän taloon. Lapset ovat semmoisia isoja tähtiä.

Kyllä minulla on monta pistoa sydämessä tuntunut, kun olen niin vähän ollut kummilapsieni elämässä (paitsi viimeisimmän joka asuu aivan lähellä). Ei se ole hyvä syy, etten asu heitä lähellä. Ei se ole hyvä syy etten ollut tarpeeksi aikuinen saadessani kunnian olla kummi. Minä joka oikeasti välitän jokaisesta läheisestäni enemmän ja enemmän (jopa liikaa). En ole nähnyt heitä tarpeeksi. Mutta nyt on aika aikuistua.

Aikuistumisen virstanpylväs numero 2 – Huolehdin vastuustani paremmin.

 

**Vauvajuttuna kerrottakoon, että nukkumishommat alkaa taas sujumaan. Toki nukutus on tullut kuvioihin mukaan. Mutta mikäs se ihanampaa kuin saattaa pieni turvallisesti unimatkalle pupu kainalossaan. Tuo pieni ihminen on kyllä hurjan ihana tapaus vaikka on tempperamenttinen pippuri. (Niinkuin isänsä) Miten voi tuon ikäinen keksiä ilmehtiä kuin isot ihmiset konsanaan vaikka selviä sanoja vielä kerrokkaan. Mutta ilme, se kertoo kaiken. Ompa hän pistänyt ihan jalalla poljennaksi jos ei toimita hänen toiveidensa mukaan. Ihana nöpöpippuri.Pöly muuten maistuu paremmalle kuin se mitä äiti tarjoaisi ruoaksi 😉

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe

Kun jotain odottaa…

Lähden sitten ensi viikolla vähän rentoutumaan, ihan varmasti! Ei kun lähde sinä sittenkin, kun tulee se hyvä peli ja oot sen tarpeessa. Lähden sitten ensi viikolla, ihan totta! Eiii kun lähde sinä sittenkin hengähtämään, ei mulla olisi edes seuraa. Lähden sit joku toinen päivä….

Tätä vuoropuhelua on tullut nyt harrastettua. En osaa irrottautua kotonta, enkä siis vissiin oikeastaan haluaisikaan. Tänään lähdin jopa hetkeksi käymään pitkään suunnitellulla ”shoppailureissulla” mutta kuinkas ollakkaan eihän kyseinen shoppailukohde ollutkaan avoinna (juuri tänään?).

No mut kaikkein oudointa oli se, että olin odottanut tätä päivää. (Tirautin jopa pienen kyyneleen, kun asiat eivät sujuneetkaan kuinka olin suunnitellut.)

Rakastamaani kirpputorikierrosta. Kiertäisin hiljaa kojusta toiseen haalien uutuuksia vaatekaappiini jo reikäisten paitojen tilalle. Harvoin ostan mitään vaatetta uutena. Olen siinä suhteessa todella pihi. Muutaman kerran, kun olin ostanut kaupasta aivan mahtavan paidan ja pulittanut tietenkin täyden hinnan. Olen mennyt kirpputorille törmäten samaan paitaan puolta halvemmalla. Ja se jos mikä on kirpaissut mieltäni. Nyt kaikesta viisantuneena olen sen touhun jättänyt ihmisille jotka pystyvät tuotteet uutena ostamaan. Lapselleni olen oikeastaan vaatteet saanut ystävältäni. Uutenakin tullut kyllä paljon, koska mummit ja kummit ovat niitä meille kantaneet. Ja toki vastaan otetaan innolla, mutta uusia ei ihan pienemmälle kannata ostaa. Tosiasia kun on ettei ne vauvat pysy pieninä kuin pienen hetken. Onneksi on nuo nettikirpparit ja muut myyntipaikat josta itse teen löytöjä ja muut voi tehdä löytöjä minun aarteistani. Tälläkin hetkellä odottaa iso läjä ihanan suloisia vaaleanpunaisia unelmia uutta prinsessaansa.

Kirpparoinnin jälkeen olisin istunut alas huurteisen oluen seuraksi suosikkipaikkaani. Lukemaan iltapäivälehden katsellen niitä samoja uurtuneita kasvoja jotka päivästä toiseen kyseistä paikkaa ”asuttavat”. Kuinka niillä uurtuneilla kasvoilla on yhtä uurtuneet ajatukset ja kertomukset. Suurimmalla osalla heistä on kuitenkin saavutuksia takana, edessä ja käynnissä. Mutta silti luon tähän kansanjoukkoon sääliviä katseita…että joka päivä?

Mutta joo tämä ei ollut se ajatus mitä piti tuoda julki. Tuttuun tapaani hyppäsin asian ytimeen sitten oikein nokka edellä 🙂

Nyt asiat kieltämättä näkee juuri tuolla tavalla, kun on ulkoistunut niistä ympyröistä. En kaipaa niitä uurtuneita ihmisiä…

Kaipaan sitä tunnelmaa, kun kaikki on turvallisesti omia itsejään omine piirteineen. Vähän virtsalta tuoksahtava lierihattuinen herrasmies kiertelemässä tuttua päivälenkkiänsä pöytien välissä. Tai täti jonka hengitys haisee voimakkaalle valkosipulille (kymmenien metrien päähän) tai lätsäpäistä poikaa joka on aina baaritiskillä partoinensa. Meteli joka nousee, mitä enemmän kello menee iltaa kohden. 

Samalla kuitenkin. Joka kerta, kun kävelen pois kaupungin sykkeestä ja pääsen kotiin. Huokaisen helpotuksesta, että ei se ole minun paikkani enää. Helpotus tulee siitä, että tiedän taas saavuttaneeni yhden virstanpylvään. Minä olen kotiutunut omaan elämääni. Minä olen löytänyt pikkuisen palan sitä aikuista naista. 

Suhteet Oma elämä