Lähden sitten ensi viikolla vähän rentoutumaan, ihan varmasti! Ei kun lähde sinä sittenkin, kun tulee se hyvä peli ja oot sen tarpeessa. Lähden sitten ensi viikolla, ihan totta! Eiii kun lähde sinä sittenkin hengähtämään, ei mulla olisi edes seuraa. Lähden sit joku toinen päivä….

Tätä vuoropuhelua on tullut nyt harrastettua. En osaa irrottautua kotonta, enkä siis vissiin oikeastaan haluaisikaan. Tänään lähdin jopa hetkeksi käymään pitkään suunnitellulla ”shoppailureissulla” mutta kuinkas ollakkaan eihän kyseinen shoppailukohde ollutkaan avoinna (juuri tänään?).

No mut kaikkein oudointa oli se, että olin odottanut tätä päivää. (Tirautin jopa pienen kyyneleen, kun asiat eivät sujuneetkaan kuinka olin suunnitellut.)

Rakastamaani kirpputorikierrosta. Kiertäisin hiljaa kojusta toiseen haalien uutuuksia vaatekaappiini jo reikäisten paitojen tilalle. Harvoin ostan mitään vaatetta uutena. Olen siinä suhteessa todella pihi. Muutaman kerran, kun olin ostanut kaupasta aivan mahtavan paidan ja pulittanut tietenkin täyden hinnan. Olen mennyt kirpputorille törmäten samaan paitaan puolta halvemmalla. Ja se jos mikä on kirpaissut mieltäni. Nyt kaikesta viisantuneena olen sen touhun jättänyt ihmisille jotka pystyvät tuotteet uutena ostamaan. Lapselleni olen oikeastaan vaatteet saanut ystävältäni. Uutenakin tullut kyllä paljon, koska mummit ja kummit ovat niitä meille kantaneet. Ja toki vastaan otetaan innolla, mutta uusia ei ihan pienemmälle kannata ostaa. Tosiasia kun on ettei ne vauvat pysy pieninä kuin pienen hetken. Onneksi on nuo nettikirpparit ja muut myyntipaikat josta itse teen löytöjä ja muut voi tehdä löytöjä minun aarteistani. Tälläkin hetkellä odottaa iso läjä ihanan suloisia vaaleanpunaisia unelmia uutta prinsessaansa.

Kirpparoinnin jälkeen olisin istunut alas huurteisen oluen seuraksi suosikkipaikkaani. Lukemaan iltapäivälehden katsellen niitä samoja uurtuneita kasvoja jotka päivästä toiseen kyseistä paikkaa ”asuttavat”. Kuinka niillä uurtuneilla kasvoilla on yhtä uurtuneet ajatukset ja kertomukset. Suurimmalla osalla heistä on kuitenkin saavutuksia takana, edessä ja käynnissä. Mutta silti luon tähän kansanjoukkoon sääliviä katseita…että joka päivä?

Mutta joo tämä ei ollut se ajatus mitä piti tuoda julki. Tuttuun tapaani hyppäsin asian ytimeen sitten oikein nokka edellä 🙂

Nyt asiat kieltämättä näkee juuri tuolla tavalla, kun on ulkoistunut niistä ympyröistä. En kaipaa niitä uurtuneita ihmisiä…

Kaipaan sitä tunnelmaa, kun kaikki on turvallisesti omia itsejään omine piirteineen. Vähän virtsalta tuoksahtava lierihattuinen herrasmies kiertelemässä tuttua päivälenkkiänsä pöytien välissä. Tai täti jonka hengitys haisee voimakkaalle valkosipulille (kymmenien metrien päähän) tai lätsäpäistä poikaa joka on aina baaritiskillä partoinensa. Meteli joka nousee, mitä enemmän kello menee iltaa kohden. 

Samalla kuitenkin. Joka kerta, kun kävelen pois kaupungin sykkeestä ja pääsen kotiin. Huokaisen helpotuksesta, että ei se ole minun paikkani enää. Helpotus tulee siitä, että tiedän taas saavuttaneeni yhden virstanpylvään. Minä olen kotiutunut omaan elämääni. Minä olen löytänyt pikkuisen palan sitä aikuista naista.