Ajatuksenani on, että nyt aloitan tämän elämäni kierrätysvaiheen. Hyvät asiat säästöön ja ne hiukan kenkummat ajattelin laittaa tuunattavaksi. Katsellaan miten ne kenkut asiat muuttaa muotoaan. Ja pahat ”elämäni mustaajat” heitän elonkaatopaikalle.

Näin nyt se on tullut aloitettua.

Tilanteessani oikeasti hassua on se, että olen elämäni onnellisemmassa vaiheessa. Minulla on ihana mies, jonka kanssa ihana lapsi. Löysimme ihanan kodin entisen rappioasunnon tilalle.

Asunnoksi nimeän sen siksi, ettei se kodilta koskaan oikein tuntunut. Se oli välipysäkki joka kesti turhankin kauan.

Kerron nyt tähän väliin hiukan myös ”hassuja” muistoja.

Tulee mieleeni kerta, kun me avopuolisoni kanssa lämmitimme uunia ja aukaisimme luukun jotta saimme olohuoneeseen edes siedettävän lämmön sydäntalvella. Meidän asuntomme ei ollut lämmin pesä vaan luontaan työntävä kylmä kolo. Tai kuinka meitä naurattikkaan, kun olohuoneen ovi rakensi kuurankukkia pieliinsä. Kuinka meitä se naurattikaan, koko rakkaudenpesämme.

Mutta tässä me nyt kellottelemme lämpöisessä KODISSAMME ja huokaamme tyytyväisenä laittaessamme saunan päälle. <3 Ei palele enää sisältä eikä ulkopuolelta! 

Nyt on siis ehkä tullut se viimeinen aikuistumisvaiheeni. Jolloin on tullut aika laittaa elämäni prioriteetit kuntoon.

Muutama viikko sitten päätin ensinnäkin puhdistaa elämäni huonoista ihmissuhteista. Lapsuudenystäväni joita pidin elämässäni siksi, että he OLIVAT ystäviäni. Olin siis roikkunut harhaluulossa, että kyllä he sitä ovat vieläkin. Mutta tämä luulo oli harhaa. 

Kyllä se kuulostaa rajulta. Olenko minä se huono ystävä, kaveri, toveri vai hahmo menneisyydestä? Olinko minä ansannut sen ”kohtelun” mitä sain osakseni? Olinko ansainnut hylkäämispäätöksen sen perusteella, että jatkoin elämääni eteenpäin etsien ja löytäen sen lopullisen suunnan. 

Olin ansainnut, mutta en enää.