Uusi vko pienoisen (ison)tyttelin kanssa käynnistynyt. Tänään poikkeuksellisesti jouduin turvautumaan päiväkodin palveluihin vaikka töihin en menekkään. (Tuntuu taas niin itsekkäältä, mutta en minä lasta sellaiselle lääkärikäynnille voi viedä). Sen huomaa, kun elämääni ei täällä kuulu auttavia käsiä. Joudun pienenkin lääkärikäynnin vuoksi varaamaan neidolle hoitopaikan. Toisaalta olen pärjännyt näin jo pitkään, mutta joskus kovassa kuumeessa ollen miettii…olisipa joku toinen jakamassa tätä arkea.

On minulla rakkaus.

Mutta elämme kaukosuhteessa tilanteen pakosta.

Hänellä on työ siellä ja minulla elämäni rakkaus eli lapsi täällä. Lapsi on kuitenkin aivan liian pieni taas suuriin muutoksiin. Tässä tulee viime blogipostaukseni ajatus taas esiin. Haluan suojella tätä ihmistä meidän aikuisten aiheuttamilta suruilta tai muutoksilta joita ei vielä ole pakko tehdä.

Kyllä minulla on kova hinku päästä siirtymään omassakin elämässä eteenpäin. Asuinpaikkakunnallani ei ole minulle tarjota töitä eikä oikeastaan mitään muutakaan. Lapsi on TÄRKEIN JA RAKKAIN syyni pysyä vielä täällä asunnollisesti.

Minulla itselläni on aikaa sitten joskus tilanteen muuttuessa (Pakostikin). On aikaa siirtyä fyysisesti eteenpäin. Kammoksuttaa vain ajatus siitä mitä tuleman pitää. Kuinka kovia taisteluita, luopumisia yms. muita ei niin mukavia asioita on edessä. En haluaisi pelätä, mutta pelkään.

Elämäni aikaisempi ajanjakso kalvaa mielessä varmaan hautaan saakka. Olisiko minusta mitään jäljellä jos olisin vain purrut huulta ja piilottanut pelkoni. Olisiko se ollut sen arvoista. Mitä olisin, missä olisin vai olisinko ollenkaan…?