Vuoroviikkovanhemman vaihtopäivä

Se on se syyllisyyden päivä.

Se on surun päivä.

Toisaalta kun katsoo sitä pientä ihmistä jolle tämä on jo aivan normaalia. Ja tietää sen ikävän toisen luo. Työntää mielestään ehkä hiukan pois jo oman itsekkyyden. En minä toista voi omistaa. Siellä on vastassa toinen vanhempi joka rakastaa ja kaipaa tätä ihanaa ihan yhtälailla.

Kaikilla ei ole näin. Isät tai äidit eivät pidä edes kortin verran yhteyttä lapseensa. Syitä on todellakin monia ja monet todella kipeitä ja monet syyt on todella karmeita. Mutta jotenkin en voi uskoa ettei lapsella siunattu ajattelisi lastaan. Se on todella sitä omaa geeniperimää huhkuva ihmisalku. SYYTÖN

En voi kuvitella kuinka osaisin vielä paremmin lastani suojella siltä ettei häntä mikään murhe maailmassa nujertaisi. Ettei hän kokisi niitä asioita mitä itse olen kokenut jo liian pienenä. Että hän kokisi meidän vanhempien luona ainakin sen turvan ja lämmön mitä on vain tarjota. En voi häntä laittaa pumpuliin. En voi olla kilpenä muiden ihmisten ja hänen välillä. En voi vahtia päiväkodin nurkassa ettei kukaan häntä kohtele kaltoin. (Tai ettei hän ole ole ilkeä muille.) Ei vaikka haluaisin kuinka.

Mutta jos edes sen voin tehdä.

Olen hänelle ÄITI ja SYLI

Olen hänelle se mihin vain pystyn.

Joka toinen viikko hänellä on ISÄ ja SYLI

Ja toivon niin olevan niin kauan kun tähän pystytään.