Pitkästä aikaa bussissa. Nuorempana rakastin bussimatkoja. Tuijotin salaa ihmisiä, pidin kuulokkeita päässä ilman musiikkia ja salakuuntelin muiden puheita, katselin ihmisten vaatteita ja koetin arvailla heidän siviilisäätyjään, ikiään ja koulutuksiaan. Jos viereen tuli joku, sydämeni hakkasi kuin olisin salakuljettanut pommia. Kuten suomalaiset yleensä, minäkin vihasin seuraa bussimatkoilla. Asetin laukkuni viereiselle penkille ja aina kun uusia ihmisiä nousi kyytiin, tuijottelin ulos ikkunasta, näpräsin puhelinta tai esitin nukkuvaa. Vieraan ihmisen tulo viereen tuntui oudon pelottavalta. Mitä jos sillä olisi puukko, tai ase taskussaan? Mitä jos se pistäisi pystyyn terroristihyökkäyksen ja aloittaisi lahtaamisen minusta? Kun toinen sitten lähti vierestä, rentouduin ja jatkoin normaaleja bussimatkan ajanvietteitäni. Kaikista pahinta oli kuitenkin jos bussiin nousi puolituttu, tuttu tai ei-niin-läheinen kaveri. Silloin toivoin maastoutuvani istuimeeni, muuttavani muotoani tai omistavani näkymättömyysviitan. Joskus annoin poskella valuvan kuolan tai syvälle päähän vedetyn hupun tehdä tehtävänsä. Ja kaikki vain sen vuoksi, ettei tarvitsisi vaihtaa muutamaa voi niin vaikealta tuntuvaa sanaa opiskelusta tai säästä.

Bussimatkustamiseni on noin kahden vuoden aikana kääntynyt päälaelleen. En enää kestä sitä. En ole enää kiinnostunut minua ympäröivistä ihmisistä, vaan lähinnä siitä, milloin minua kuljettava nelipyöräinen peltipurkki on pysäkilläni. Jos aiemmin pystyin torkkumaan, nyt en enää kykene siihen. 

Nykyään kaipaan seuraa bussimatkoille. Kun uusia ihmisiä nousee kyytiin, yritän olla mahdollisimman kutsuvan näköinen, jotta vieruspaikkani täytettäisiin. Katson ihmisiä silmiin, hymyilen.

Asenteenmuutokseni johdosta olen kokenut tähänastisen sosiaalisen elämäni parhaita hetkiä juuri bussissa. Noin vuosi sitten viereeni tuli hieman minua vanhempi tyttö, joka tuntui koko ajan haluavan sanoa jotain. Olin hämmentynyt, kun hän viimein tokaisi: ”oot kyllä tosi nätti”. En ehtinyt kiittää, ennen kuin tyttö jatkoi kysymällä kuulumisiani. Minulta meni hetki ennen kuin ymmärsin, että tässä on sellainen vilpitön tyttö, joka tietämättään pelastaa muita yksinäisyydeltä ja tekee ventovieraita ihmisiä iloisiksi. Sen keskusteluntäyteisen bussimatkan jälkeen en ole enää tyttöä nähnyt, mutta päätin, että haluan olla hänen kaltaisensa.

Laitoin suunnitelman täytäntöön, kun seuraavan kerran puhelias mummo alkoi valittaa minulle bussien myöhästelemisestä. Normaalisti olisin lähinnä kääntynyt pois ja silloin tällöin ilmaissut olevani samaa mieltä. Tällä kertaa kuitenkin olin vilpittömästi kiinnostunut mummon puheista, ja kun hän huomasi saman, vaihtui puheenaihe nopeasti minun kauttani mummoon itseensä ja hänen nuoruuteensa ja ammattiinsa tanssijana. TANSSIJANA! Vieressäni istunut herttainen mummo oli ollut balettitanssijana 20 vuotta tukholmassa. Sitä bussimatkaa en olisi halunnut lopettaa.

Tänään huomasin kuitenkin myös miksi on mahtavaa joskus matkustaa ihan yksin, ilman vierustovereita: vieressäni istui mies, jonka rinkka valui puoliksi sylissäni, jonka polvi oli kiinni polvessani ja tärisi ikävästi ja joka puhui koko matkan äänekkäästi puhelimeen. Kyllä, Annika odotti kauheasti sitä joulupukkia ja jep mummin perunalaatikko oli taas onnistunutta ja aivan, minäkin olen tässä menossa kinkkua sulattelemaan tuonne uimahalliin oikein, juu, pitäähän sitä päästä taas vähän tähän aikamiehen elämään kiinni. 

kuvat http://someecards.com