Toivoin turhaan kaikkien ongelmieni ratkeavan tänään kello 12.12. Onhan tää jotenkin maaginen päivä? Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Kello 12.12 voitelin leipää ruokapöydässä ja suunnittelin missä järjestyksessä syön lautasellani olevan ruuan. Ruokailun jälkeen aloin kuitenkin miettimään mun ongelmia. Listasin mielessäni nämä akuutit jutut:

1. Huone on (kliseistä sanontaa käyttääkseni) kuin pommin jäljiltä. Aamun kiire lähtö takasi varman harmistumisen kotiin palatessa: sänky petaamatta, aamiaisastiat peilipöydällä, hylätyt asukokonaisuudet ja repun eilinen sisältö lattialla, patteri tulikuumana.

2. Mulla ei ole teippiä joululahjojen paketoimista varten. Vihaan yli kaiken keskustaan kävelemistä jonkun pikku asian vuoksi, tässä tapauksessa teipin. Jopa pikkuasioiden yhdistäminen isompiin tuntuu vaivalloiselta niin typerältä kuin kuulostaakin.

3. Koulutehtäviä on pinossa ainakin sata ja ne huutaa mun nimeä. Deadline melkein kaikkiin tasan viikon päästä.

4. En osaa, en kerta kaikkiaan pysty vielä tanssimaan joutsenena yleisön edessä. Jänistän. Potkaisen jalkani johonkin tai pyydän kaveria kaatamaan minut. Menen alasti lumihankeen, jotta sairastuisin. Ainakin rikon kärkitossuni.

Kun pääsin listaamasta mun ongelmia, mietin uudestaan. Onko olemassa pahempaa kuin rutista pienestä? Millon musta on tullut tällainen kitisijä? Eletäänkö me tosiaankin koko ajan pahenevassa valitusyhteiskunnassa? Onko kaikilla asiat niin hyvin, että on pakko keksiä epäonnea ja virheitä ihan mistä tahansa mistä vaan irtoaa? 

Mun ”ongelmat” on niin naurettavia, etten edes kehtaa jatkaa listaa niistä. Huoneen sotkuisuudesta pääsee kun siivoaa, hitto soikoon. Itse mä olen sotkun aiheuttanut. Teipin saa ihan normaalista kaupasta ruokaostosten yhteydessä. Sitäpaitsi oon viime päivinä hehkuttanut kävelemisen ihanuutta, miksen siis lähde ulkoilmaan ja tee rauhallista kävelylenkkiä keskustan tiimariin ja takaisin kotiin? Koulutehtävissä menee korkeintaan kaksi tuntia, ei niitä niin paljon ole. Ja mitä balettiesitykseen tulee, miksi ottaa liikaa paineita? Keskisuomalaisen pikkujouluvastaava halusi nättejä tyttöjä tanssimaan kärkitossut jalassa huopamatolle. Saavat mitä tilasivat, hymyilevän joutsenpatsaan. 

Siitä, kun herätessäni yläkerran naapuri soitti kuutamosonaattia.

Siitä, kun juttelin hyvän ystäväni kanssa ja hän kertoi löytäneensä rakkautensa. Sitten ajattelin poikaystävääni ja hymyilin. Onko ylipäätään mahdollista olla maailman onnellisin? Onko rakkauden tunne samanlainen kaikille ja mistä johtuu se, että rakastaessaan tuntuu sille, ettei kukaan muu voisi koskaan tuntea samaa? Sitten itkin vähän kun yritin ajatella millaista olisi jos emme olisi yhdessä. Ja sitten nauroin kun mietin mitä juuri äsken yritin pakonomaisesti kuvitella. Jos on mahdollista, että joinain päivinä tykkää enemmän rakkaudesta kuin toisina, tänään oli se päivä.

Siitä, kun ikkunalaudalla paloi kynttiölöitä ja valot oli himmennetty melkein näkymättömiin. Sitten keitettiin mangoteetä ja leivottiin jämäkeksejä (keksejä niistä aineksista mitä kaapista löytyy). Tuntuu että parin viikon ajan syönyt joka päivä jotain makeaa. Loppua ei näy, jouluhan on tulossa. Oonkohan sokerikoukussa? Minkähänlaisia vierotusoireita tulee vastaan? Entä onko irti pääseminen hankaaa?

Siitä, kun linnassa näkyi tänä vuonna yllättävän paljon mielestäni kauniita pukuja. Kuvittelin itseni samantien punaiselle matolle shampanjanvärisessä kevytmateriaalisessa mekossa, hiukset niskanutturalla ja korvissa helmikorvakorut. Poikaystävällä olisi frakki ja se pitäisi mua kädestä kiinni koko ajan. Poseerattaisiin yhdessä kameralle ja tanssiessa kuiskittaisiin toisillemme vitsejä.

kuva täältä