Parisuhde keskenmenon jälkeen

Vaikka meidän suhde eteni melko nopealla tahdilla, meillä on alusta asti ollut todella hyvä parisuhde. Keskenmenon jälkeen toisen tuki oli maailman tärkeintä, tai ihan vaikka vaan se, että pahanmielen tullessa toinen vetää tiukkaan syleilyyn. Käsiteltiin asiat aika erilailla, mutta puhuimme myös yhdessä tapahtuneesta paljon. Usein on ollut tilanteita, kun tuntuu että elämä potkii päähän ja meinaa upota aallokkoon, mutta rakkaus on aina kantanut. Ei meidän rakkaus aina pelkkää hattaraakaan ole ollut. On ollut erimielisyyksiä, on riidelty, huudettu ja pidetty mykkäkoulua. Voin silti sanoa, että ainakaan omalta puoleltani en oo koskaan edes harkinnut eroa.

Keskenmenon jälkeen luin paljon keskustelupalstoja. Varmaan liikaakin. Jotenkin se vertaistuen tarve oli tosi suuri, olin ainut ystäväpiirissäni, jolle oli käynyt näin, eikä juuri ollut ketään jolle purkaa. Vaikka olihan mulla, kyllä mun ystävät kuunteli mua aina kun halusin jutella. Itsellä vaan oli sellainen olo, ettei viitsisi olla vaivaksi. Palstoilla oli paljon keskusteluja esim siitä, miten keskenmenon jälkeen parisuhde oli päättänyt. Hätkähdin ja järkytyin. Se tästä vielä puuttuisikin. En pystynyt edes kuvitella, että eroasimme. Että viereltäni lähtisi ihminen, jonka kanssa tämä kokemus käytiin yhdessä läpi. Menettäisin sen, joka oli mulle maailman suurin tuki.

Ero ei ollut meille vaihtoehto. Päätettiin, että yhdessä jatketaan vaikka läpi harmaan kiven. Tehtäisiin ihan mitä vaan, että meidän suhde kestäisi ja toimisi tämänkin jälkeen. Mutta kyllä, ai että meillä riideltiin. Molemmat oli herkillä. Tuli sanottua asioita, joita ei oikeasti tarkoittanut. Joskus huudettiin kilpaa, minä itkuni seasta. Mutta jokainen kerta, ihan jokainen kerta riidat päättyi anteeksipyyntöön ja jokaisen riidan jälkeen muistettiin kertoa, kuinka rakastetaan. Silloin kun on voimattomillaan, eikä jaksaisi omin jaloin kävellä talosta ulos, on lohduttavaa kuulla, kun toinen sanoo ”mä autan sua.” Vaikka huusin ja raivosin kuinka, aina mun mies muisti sanoa, ettei ole menossa minnekkään. Itkeä pitää silloin kun itkettää.

Keskenmenosta tuli tänä vuonna 6 vuotta. Ihan hullua! Mutta näiden kuuden vuoden aikana koen, että meidän suhde on parantunut ja syventynyt entisestään. Pitkän päivän jälkeen on maailman parasta käpertyä toisen kainaloon, ja jutella läpi päivän kuulumiset. Mun mies on mun kallio. Se, joka pitää mut pystyssä silloin kun elämässä tuulee liian lujaa. Ei ole mitään parempaa, kuin rakastaa ja tulla rakastetuksi. Juuri sellaisena kuin on. Mulla on todella turvallinen olo mieheni kanssa. Oli asia mikä tahansa, mä tiedän ettei mun tarvi käydä sitä läpi yksin. Vaikka kaikki muu olisi mennyt, rakkaus pysyy.