Siitä on nyt kolmisen kuukautta, kun saimme kuulla huonot uutiset. Kolmessa kuukaudessa on käyty läpi tarvittavat tutkimukset ja myös ensimmäinen hoitoyritys. Päätimme jäädä näin aluksi yksityiselle puolelle, koska toiminta on tuolloin huomattavasti nopeampaa ja se oli meille myös taloudellisesti mahdollista. Julkisella puolella jonot ovat pitkät, vaikkakin hinta paljon huokeampi. 

Vaikka meillä oli jo syy lapsettomuuteen selvinnyt, täytyi varmistaa, ettei löytyisi vielä lisää syitä. Alun tutkimuksiin kuului haastattelu, lääkärin perus tarkastukset molemmille ja laboratoriokokeita sekä uutta kontrollispermanäytettä pesuineen. Matin tutkimukset saatiin hoidettua jo ensimmäisellä käynnillä, mutta minun tutkimukseni kestivät yhden kuukautiskierron verran, jolloin selvitettiin, että kaikki käy niin kuin kuuluukin. 

Matin tilanne pysyi käytännössä samanlaisena myös kontrollinäytteessä, mutta ainakin toistaiseksi ei onneksi ole löytynyt lisää raskautumiseen vaikuttavia tekijöitä. Jo ensimmäisellä käynnillä lääkäri sanoi, että käytännössä ainoa realistisesti kannattava hoitomuoto on koeputkihedelmöitys eli Ivf. Siihen siemennesteen laatu riittäisi hyvin. Keinohedelmöitystä eli inseminaatiota varten ei siemennesteessä ole toivottavaa vähimmäismäärää liikkuvia siittiöitä. 

Ivf on tehokkain lapsettomuushoito, onnistumisprosentti on 30-50%. Ivf on tosin myös raskas, se vaatii kovat hormonihoidot, jolloin pyritään kasvattamaan usea munasolu ja munasolut punktoidaan. Munasolut ja siittiöt laitetaan keskenään petrimaljalle ja pidetään sormet ristissä toivoen, että mahdollisimman moni munasolu hedelmöittyy ja lähtee jakautumaan. Yleensä parin päivän päästä alkio (korkeintaan kaksi, mutta useimmiten vain yksi) siirretään kohtuun ja toivotaan, että tarttuu kiinni. 

Inseminaatio on taas hyvälläkin näytteellä selvästi tehottomampi hoitomuoto, onnnistumisprosentti on vain 10-15%. Inseminaatiossa siemennesteelle tehdään pesu, eli siitä erotellaan vain elävät ja liikkuvat yksilöt talteen. Saatu satsi ruiskutetaan kohtuun ovulaation tapahtuessa. Myös inseminaatiossa voidaan käyttää hormonihoitoa, mikäli ovulaation tapahtuminen on epävarmaa. 

Alkukeskustelusta huolimatta, meidän lääkärimme kuitenkin päätti kannattaa yhden inseminaation kokeilua. Jo niin monta pettymystä kokeneena ja itkua itkeneenä minua ärsytti. Miksi täytyy edes kokeilla, jos onnistuminen olisi ehkä vain muutaman prosentin luokkaa? Lääkäri vain totesi, että on joskus onnistuttu inseminaatiossa meidänkin siittiömäärillä. Harmittaa vieläkin etten kyseenalaistanut asiaa enempää, vaan yksi inseminaatio tehtiin luonnolliseen kiertoon ja sitä ennen piti myös munajohtimien aukiolo tutkia, koska inseminaatiota ei voida tehdä ilman munajohtimien aukiolon tutkimista. Jos oltaisiin oltu julkisella puolella hoidossa, olisin ymmärtänyt asian. Tietenkin haluavat ensin yrittää mahdollisimman vähällä puuttumisella. Mutta yksityisellä puolella kun oltiin, homma tuntui rahastukselta. On muutama muukin asia, minkä vuoksi en ole täysin tyytyväinen lääkäriimme, välillä asiat tuntuvat sekavilta, koska ei riittävästi kerrota, mitä on edessä. Esimerkiksi infektiolabrat, mitkä ovat pakolliset ennen hoitoja, olisi voitu hoitaa loistavasti julkisen puolen kautta, jos lääkäri ei olisi päättänyt kertoa koko kokeiden tarpeesta vasta kaksi päivää ennen kuin tulokset piti olla jo paperilla.

Inseminaatio meni niin kuin oli oletuskin, eli kuukautiset tulivat aikataulun mukaisesti taas jälleen kerran. Lähete lähti julkiselle puolelle. Ensivuoden alussa tehdään yksi Ivf ja jos siitä ei natsaa, on ensikäynti julkiselle puolelle sitten heti perään.

Mikä on fiilis? Osittain olo on helpottunut. Tietämättömänä kaikesta raskautumista odottaessa olo oli raastava. Se kaikki tietämättömyys oli pahinta, mielikuvitus vain jylläsi, kun vain mietti eri vaihtoehtoja sille miksi vielä ei ollut tärpännyt. Nyt (toivottavasti ainoa) syy on tiedossa. Nyt on selvää miksi raskaus ei ole vielä alkanut. Olo on paljon rennompi eikä tule samanlaisia itkukohtauksia aina kuukautisten alettua. Vaikka Ivf on rankka hoitomuoto, on siinä onnistuminenkin paljon todennäköisempää. Ainakin vielä on semmoinen olo, että ehkä helmikuussa voi jopa saada hyviä uutisia! Toisaalta mielessä taas pyörii kaikenlaisia kauhuskenaarioita: entä jos hormooneista tai punkiosta tulee komplikaatioita? Entä jos punktio on todella kivulias? Entä jos yksikään munasolu ei hedelmöity? Entä jos yksikään munasolu ei lähde hedelmöityttyään jakautumaan? 

Kai se on turhaa miettiä etukäteen liikoja, ainakaan niitä kaikkein huonoimpia lopputuloksia. Täytyy yrittää pysyä positiivisena 🙂