Terveysrasismia vastaan

Kävin viime viikonloppuna tähänastisen elämäni pisimmällä lenkillä. 13 kilometriä puolessatoista tunnissa, miettikää! Siitä on riittänyt kerrottavaa oikeastaan kaikille, jotka kanssani juttelevat. Muutenkaan juoksuharjoittelusta raportoiminen ei ole hiipunut alkuinnostuksen jälkeen yhtä nopeasti kuin ajattelin (vaikka tänne ei niin usein olekaan ehtinyt päivittää).

Aamulla työkaveri sanoi: ”Mäkin kävin tänä aamuna lenkillä. Kun te puhutte niin paljon juoksemisesta, niin tulee sellainen paine lähteä juoksemaan.”
Hyvä vai paha paine, minä kysyin. Hyvä, hän vakuutti.

Mutta mutta. Liikunnasta jauhaminen voi olla pahakin juttu. Arkkiatri Risto Pelkonen puhui tuossa kuukausi sitten siitä, miten työpaikoilla näkyy merkkejä terveysrasismista. Jatkuva epävarmuus omasta työpaikasta johtaa kyräilyyn, kilpailuun ja kireyteen. Moni rääkkää itseään kuntosalilla vain siksi, että näyttäisi paremmalta työpaikalla. Niitä, jotka eivät urheile, voidaan taas katsoa pahalla silmällä.
(Muka)terveellinen elämä on nyt niin muodissa, että tuollainen ajattelu kukoistaa aivan varmasti monessa paikassa, ainakin tiedostamatta.

Anteeksi siis kaikille, jotka ovat kokeneet, että yritän tässä juoksemalla ja herkkulakkoilemalla vain päteä. Siis tottakai vähän yritän, mutta se liittyy ihan omaan yksityiseen kolmekympin kriisiin, ei työelämään tai muiden disautteluun. Tai ehkä sittenkin katson vähän alentuvasti esimerkiksi tupakoitsijoita. Ja ärsyttää, kun työkaveri ehtii treenata enemmän kuin minä, mitä sekin muka sillä yrittää todistaa. Vaikka eihän se oikeasti minulle kuulu tai minun liikkumiseeni vaikuta.

Haistanko sittenkin terveysrasismia?