En ole vielä kertonutkaan, että kevättalven ainoa projektini ei suinkaan ole puolimaraton, vaan siihen ja juoksutreenin aloittamiseen löyhästi liittyvä  herkuton tammikuu, joka venähti jostain oudosta masokistisesta päähänpistosta myös helmikuuksi. Arvatkaa, mitä ajattelen tällä hetkellä?

Kuva: Leaf

Niinpä. Minä olen aina tuhahdellut halveksuvasti kaikenlaisille karkkilakkolaisille, mutta nyt alkoi tuntua siltä, että pieni tauko karkin, sipsin ja muun herkun mussutuksesta tekisi hyvää, ihan noin niinkuin tiedostusmielessä. Että tajuaisi, kuinka paljon sitä suuhunsa mättää. Paljon. Töihin tulee koko ajan karkkia ja ihanien työkaverien leipomuksia, kavereilla käydessä on aina jotain hyvää tarjolla, ja perjantaista sunnuntaihinhan herkuttelu on suorastaan pakollista.

Kun olin viime viikolla Lontoossa, tapasin nuoren, nousevan näyttelijättären, joka kertoi, että hän hakee elämässään täydellistä tasapainoa ja on siksi luopunut kaikesta epäterveellisestä. Ei karkkia, ei pitsaa, ei mitään, minä kysyin epäuskoisena. Ei, hän sanoi ja hymyili sillä tavalla paremman ihmisen hymyä.

Minä en halua tuollaiseksi. Herkuttelu on mahtavaa, ja tämä lakkoilu on vain väliaikaista ruotuun palauttamista. Mutta mikä on kohtuus, johon tällä pyrin? Saako ottaa kaksi vai kolme karkkia, kun töihin tulee karkkipussi? Saako syödä vähän joka päivä? Vähän enemmän joku päivä?

Tarvitsen selvästi rajoja. Apua.