Juoksutakinkääntäjä

Ihan niin kuin kuka tahansa alle kymmenvuotias, minäkin olin pienenä innokas liikkumaan. Oli maailman parasta pyöräillä, hiihtää ja luistella, potkia palloa tai hypätä pituushyppyä isoveljien kanssa, juoksennella monta tuntia marjametsässä äidin perässä ja leikkiä koulussa aasia, törppöä, tervapataa ja mätistä. Liikkuminen oli kivaa.

Kunnes tuli koululiikunta ja pilasi kaiken.

Meidän pienessä kyläkoulussamme oli minun aikanani parhaimmillaan kaksikymmentä oppilasta. Liikuntatunnit oli järjestetty niin, että toisessa ryhmässä olivat 1-2 -luokkalaiset ja toisessa puolestaan 3-6 -luokkalaiset. Ei puhettakaan erillisistä tunneista tytöille ja pojille, mikä sinänsä näin jälkikäteen ajateltuna on ihan ymmärrettävää oppilasmäärän huomioonottaen. Yläluokan liikuntatunnit koostuivat pääasiassa kesäisin ”jalkapallosta”, nelimaalista ja ”yleisurheilusta”, talvisin hiihdosta, erinäisistä sisälajeista ja – suurimmasta rakkaudestani – jääpallosta. Jääpallo = joukkueen pojat hoitavat pelaamisen, tytöt seisovat rivissä maalin edessä odottelemassa hyökkäystä ja koittavat parhaansa mukaan sohia mailalla palloa pois vastustajilta. Kyllä, meidän opettajamme oli hieman sovinistinen vanhanaikainen. Moinen ympäristö ei oikein antanut minikokoiselle, aralle ja hyvin vähäisellä liikunnallisella lahjakkuudella siunatulle pikkutytölle mahdollisuuksia kehittää taitojaan. Lähinnä ahdisti, pelotti ja ärsytti. Koulumaailmassa ei myöskään tuntunut olevan tavoitteena se, että liikkuminen tuntuisi kivalta. Ehei. Siellä tavoiteltiin hyviä arvosanoja. Voin kertoa, että kun tuon tunnollisen (ja pienestä pitäen pelottavan arvosanaorientoituneen) koululaisen todistus oli muuten täynnä erinomaisia ja kiitettäviä, niin liikunnan melko hyvä tuntui aika pahalta. Melko hyvä minä taisin olla koko ala-asteen ajan, vaikka parhaani yritin.

Seiskaluokalle mennessä olin jo itsekin alkanut uskoa siihen, että olen surkea. Ja tavallaanhan se oli tottakin – ei ollut pelisilmää, ei hyvää kuntoa, ei tekniikkaa, ei liikunnallisia vapaa-ajanharrastuksia, jotka olisivat tehneet vaikutuksen opettajiin. Paitsi että olihan – tanssin nykytanssia. Se oli minulle tärkeä ja rakas liikkumisen muoto hurjan pitkään, ja olin siinä oikeastaan ihan hyvä. Minulla oli rytmitajua, olin notkea ja opin koreografiat helposti. Mutta kun eihän se ole mitään verrattuna oikeaan urheiluun, kuten jääkiekkoon, jalkapalloon tai hiihtoon. Huoh. Kyllä minä vielä yläasteellakin parhaani yritin, mitä muutakaan supertunnollinen tyttö olisi voinut, mutta eihän se koskaan riittänyt oikein mihinkään. Liikkuminen oli ihan puhdasta koulupakkopullaa eikä enää yhtään kivaa. Silloin mulle iskostui lopullisesti päähän ajatus siitä, että urheilu ei vaan ole minun juttu. Että olen ihan puhtaasti huono, eikä minusta ikinä muuta tule.

Lukiossa tilanne parani vähän. Meillä oli aivan superihana liikunnanopettaja, joka jaksoi kannustaa ja ymmärtää. Lukioaikoina kävin jopa elämäni ensimmäistä kertaa vapaa-ehtoisesti juoksulenkeillä hölkkäämässä! Mutta siltikin, vanhoista rooleista on yllättävän vaikea päästä(ä) irti, ja niin minä vaan jatkoin elämääni epäurheilullisena älykkönä.

Jossain vaiheessa viime vuosien aikana jouduin tilapäiseen mielenhäiriöön ja päätin alkaa lenkkeillä. Mulla ei ole enää minkäänlaista muistikuvaa mistä ko. ajatus sai alkunsa, mutta niin vain menin, ostin lenkkarit ja aloitin. Ja lopetin. Ja aloitin. Ja lopetin. Ja aloitin. Ja… no, taisi tulla jo selväksi. Pari vuotta mulla oli kunnon on-off -suhde liikkumisen kanssa, kunnes tuli 2012 ja jotain tapahtui. Sen vuoden aikana tajusin pikkuhiljaa, kuinka huonosti minä itseäni kohtelin. Söin mitä sattuu ja miten sattuu, en liikkunut juuri ollenkaan ja muutenkin mulla oli aika huono olla itseni kanssa. Syksyllä aloin lenkkeillä oikeasti. Ilmottauduin pariin naisvoimistelijoiden jumppaan ja pilatekseen. Rupesin syömään noin sata kertaa järkevämmin kuin aiemmin. Pidin parempaa huolta myös henkisestä puolesta ja lopulta – kliseevaroitus – tajusin kuka minä olen ja mitä minä oikeasti elämältäni haluan. Kappas kummaa, kaikki alkoi tuntua aika mukavalta. Liikkuminen mukaanluettuna.

Olen myös aika onnellinen siitä, että J. astui mukaan kuvioihin juuri tuolloin. Kyseinen urheiluhullu on patistellut innostanut minuakin liikkumaan entistä enemmän niin juoksemisen kuin muidenkin lajien parissa. Viimeisen vuoden aikana olen kävellyt, juossut, rullaluistellut, hiihtänyt, pyöräillyt ja luistellut aika tosi monta kilometriä. Uskaltaisin epäillä, että enemmän kuin kuluneen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Ja se tuntuu ihan älyttömän hyvältä. Huomata, että hei, minä ihan oikeasti juoksin just kuus kilometriä tai hiihdin kolmetoista. Ylitin itseni, tein jotain, mihin en vielä vähän aikaa sitten olisi i-ki-nä uskonut pystyväni. Ihan vapaaehtoisesti.

Niin, olen lopultakin sisäistänyt sen, että vaikka olenkin ihan totaalisen surkea suunnilleen kaikissa joukkuelajeissa, vaikka en osaa hypätä korkeutta/tehdä kärrynpyörää/seisoa käsilläni, vaikka en tykkää käydä salilla ja vaikka inhoan uimista yli kaiken, niin ei minua silti ole tuomittu ikuiseen epäurheilullisuuteen. Ahaa-elämys 1: Voin keskittyä tasan tarkkaan niihin liikkumismuotoihin, joista pidän ja jotka tuntuvat hyvälle – minun tapauksessani näköjään sellaisiin, joissa tavoitteena on ihan vaan liikkua eteenpäin. Ahaa-elämys 2: Minun ei tarvitse kilpailla kenenkään muun kuin itseni kanssa. Ahaa-elämys 3: Ei ole pakko liikkua, jos ei just sillä hetkellä huvita. Mutta yleensä kannattaa, koska siitä tulee hyvä olo. Ahaa-elämys 4: Liikkuminen voi aikuisenakin olla kivaa.