Minuun on vaivihkaa iskenyt krooninen Tanska-ikävä! Olen huokaillen muistellut kolmen vuoden takaisia seikkailuja Nykøbing Falsterissa suuremmalla lämmöllä kuin koskaan aiemmin. Aika on kieltämättä kullannut muistot, ja kaikki astetta kurjemmat jutut – joita tuohon viiteen kuukauteen mahtui vähintään yhtä paljon kuin niitä hyviäkin – ovat kuin taikaiskusta pyyhkiytyneet pois mielestä. Ei haittaa yhtään.
Olen ajatellut hymyssä suin etenkin reissujani Kööpenhaminaan. Sitä, kun ensimmäisen kerran menomatkalla juna pysähtyi keskelle kahden saaren välistä siltaa, eikä ikkunasta näkynyt juuri muuta kuin merta (minä tuijotin ulos haltioituneena JA paniikissa). Kun vaelleltiin tyttöjen kanssa Strøgetillä, ja rakastuin ympärilläni kuhisevaan kaupunkiin askel askeleelta enemmän. Kun lähdettiin illalla hostellilta kaupungille syömään ja yhtäkkiä tajuttiin olevamme keskellä Earth Hour -tapahtumaa. Kun veljeni ja kälyni lento oli monta tuntia myöhässä, ja heitä odotellessani kiertelin kaikessa rauhassa kaupungilla ja istuin omissa oloissani kahvilassa lukemassa kirjaa, enkä ollut tippaakaan yksinäinen. Kun paettiin Saran kanssa epäilyttäviä huonetovereitamme hostellin aulaan ja vietettiin ilta korttia pelaten. Oih ja voih.
Ei itse Nykøbingkään paha ollut. Kaupunki oli viihtyisä ja rakastin sen (ja yleensäkin tanskalaisia) kauniita taloja ja maisemia. Minulla oli siellä kiva pikkuinen, joskin vähän ankea koti. Siellä ei ollut uunia, naapurissa asui kyseenalaista väkeä ja nurkissa vilisti sokeritoukkia. Mulla ei myöskään ollut kokovartalopeiliä, joten jouduin ottamaan itsestäni kuvan, jos halusin nähdä miltä vaatteet näyttävät päälläni. Mutta suihkusta tuli aina lämmintä vettä, mulla oli kiva sininen sohva ja takaoven lasin läpi paistoi aamuisin aurinko. Keskustaan ja kouluun oli kymmenen minuutin pyörämatka ja viereisessä metsässä oli kiva pururata, jota kävin kuluttamassa kerran jos toisenkin. Joka arkipäivä sujautin mustat niittiballeriinat jalkaani, ja hipsuttelin takapihan nurmikon poikki hakemaan postiani pyörävarastosta. Joskus laatikosta löytyi ihania kirjeitä tai kortteja Suomesta, yleensä vain mainoksia tai nettilasku.
Mulla oli ihania kavereita, joiden kanssa käytiin ahkerasti koulua (not) ja hengailtiin vapaa-ajalla. Elena ja Kate keittivät aina kahvit, Lenen luona laitettiin porukalla ruokaa, Brittan ja Linden kanssa katsottiin leffoja, liettulaisten talossa oli pari kertaa bileet. Kiki oli mun sielunsisko, Jacqui sai aina hyvälle tuulelle, Artolla oli hienoimmat muuvit ja Janicalla tarttuvin nauru. Oli yhteisiä lättykestejä, synttäreitä, kortinpeluuta, piknikkejä, koulun pippaloita ja erinäisiä kisastudioita. Soitin kaikissa illanistujaisissa Tinen kitaralla Umbrellaa, koska se oli ainoa laulu, jonka melkein kaikki osasivat laulaa. 21-vuotissynttäreitäni juhlittiin pienessä yksiössäni (päivälleen tasan kolme vuotta sitten!) yhdeksäntoista ihmisen voimin Daim-juustokakun ja tonnikalasalaatin kera. St. Patrick’s dayn bileissä pukeuduttiin vihreään ja DJ soitti surkeaa musiikkia, minkä vuoksi jatkoilla (siellä ainoassa baarissa jossa koskaan käytiin) oli paljon kivempaa. Kun Leijonat voitti kultaa, me neljä suomalaista oltiin sullouduttu Arton sängylle läppärin ääreen seuraamaan ottelua ja huudettiin niin kovaa, että kreikkalaiset olivat ihmeissään ja seinänaapurit suutuksissa. Oih ja voih osa kaksi.
Voi miten kovasti haluaisin taas päästä käymään Tanskassa! Vaikka maailmassa on niin paljon muutakin nähtävää, niin just nyt kaipaan kaikista eniten Nykøbingin tuttuja katuja ja paikkoja, jotka ehkä näkisin nyt aivan uusin silmin.
