pitkät iloiset päivät

11.9.2013 sasu

Kuulumisia ja seuraava kirja

Helou! Viime päivät ovat kuluneet aika tiiviisti käsitöitä tehden. Olen virkannut pipon ja hartiahuivin, toissapäivänä aloin kutoa sukkia. Olen jo ylittänyt sen pisteen, missä käsityöt ovat vain leppoisaa ajanvietettä; tällä hetkellä niiden tekeminen on ainoa keino saada olo tuntumaan edes jollain tavalla aikaansaavalta ja epäluuserimaiselta. Joululahjatehdas, ihan hyvä työpaikka. (Joskaan toisten hyvällä mielellä ei pahemmin laskuja maksella. Heh.)

Nojoo, tuosta ehkä saattoikin päätellä, että mieli on ollut vähän maassa tämän työttömyyden, rahattomuuden ja toimettomuuden takia. Mutta enpä kehtaa siitä sen kummemmin valittaa; osittain oma vikahan se on, kun ei ole ahkerammin yrittänyt. Tänään päätin taas jatkaa yrittämistä ja hain yhtä paikkaa. Jos ei nyt tärppää, niin ehkä seuraavalla kerralla jo sitten. Kyllä minä tästä suosta vielä nousen.

Tämä kuva ei liity mitenkään mihinkään, mutta laitoinpahan nyt kuitenkin täytteeksi.

Tänään on muuten tasan kuukausi siihen päivään, kun ollaan J:n kanssa kateltu toisiamme vuoden verran. Vuoden. Siis ihan oikeasti vuoden. 12 kuukautta, 365 päivää. Aika uskomatonta, että nyt puhutaan minusta – ihmisestä jolla on ollut maailman huonoin tuuri kaikenlaisessa sukupuolten välisessä romanttismielisessä kanssakäymisessä. Minullako muka pitkäaikainen poikaystävä, hah. En uskoisi, jollei todistusaineisto möllöttäisi tuolla sohvalla lukemassa ruotsia (=mitä luultavimmin täydessä unessa). Mutta joo, 11 kuukauttakin on jo juhlimisen arvoinen saavutus, joten tänään taidetaan syödä jäätelöä.

Ite haiskahdat tekosyyltä.

Sitten vielä loppuun kirja, jonka olen lukenut enemmän kuin kolme kertaa. Tämä kohta tuotti yllättävän paljon päänvaivaa! Kyllähän minä olen useammankin teoksen lukenut useampaan kertaan, mutta että yli kolme. Hmm. Kävin läpi suppeahkon romaanikokoelmani, ja löysin sieltä tasan yhden kirjan, jonka voin varmuudella sanoa lukeneeni aika tosi monesti – Richard Adamsin Ruohometsän kansan. Rakastin sitä lapsena, rakastan sitä edelleen. Ei edes hävetä myöntää, vaikka joidenkin mielestä tarina villikaniineista ei välttämättä ole se kaikista katu-uskottavin teos. Mutta kun se on hyvä! Ja sitä paitsi melkoisen raaka ja verinen noin niin kuin lastenkirjaksi. Mutta on se ihanakin. Lukekaa vaikka itse.

Suhteet Oma elämä Kirjat

5.9.2013 sasu

Paras viime vuoden aikana lukemani kirja

Tuli tulkinnallisia vaikeuksia heti haasteen ensimmäisessä kohdassa – kysytäänkö tässä nyt vuoden 2012 parasta kirjaa vai parasta kirjaa aikavälillä syyskuu 2012 – syyskuu 2013? Päätin vastata molempiin, jotta saisin postaukseen vähän enemmän sisältöä, hah.

Noh, ensimmäistä tulkintaa ajatellen täytyi lähteä kaivelemaan vanhan blogin arkistoja, sillä olen maailman surkein muistamaan milloin olen minkäkin kirjan lukenut. Ratkaisu ongelmaan löytyi onneksi helposti, vuoden 2012 yhteenvedosta:

28. Mikä oli paras lukemasi kirja? Vitsi ku en ikinä tajua kirjottaa näitä ylös. 100 kirjaa -listalta on ainaki jääny mieleen Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Muitaki hyviä varmaan on, mutta en kyllä yhtään muista.

Missä kuljimme kerran it is! Olen myös melko surkea muistamaan, mitä lukemissani kirjoissa tapahtui tai että miksi niistä pidin, mutta yritän perustella vastauksiani edes vähän. Missä kuljimme kerran oli jotenkin… erilainen kuin mikään aiemmin lukemani kirja. En olisi välttämättä pitänyt siitä yhtä paljon muutamia vuosia aiemmin luettuna, mutta viime vuonna suorastaan ihastuin siihen. Pidin Westön kirjoitustyylistä, rakastin historiallista tarinaa, henkilöhahmoja ja dialogeja heidän välillään, ja erityisesti viehätyin siitä, kuinka kirja herätti minussa (onneksi vain hetkellisen) halun asua Helsingissä. Lukemisen arvoinen kirja siis, vaikkakin aika ajoin aavistuksen tylsä.

Entäs se toinen kirja sitten? Olen aina ollut jostain syystä todella huono visualisoimaan lukemaani tekstiä – en osaa kuvitella miltä tapahtumapaikat tai henkilöhahmot näyttävät, mutta tunnen kirjan tapahtumat sitäkin voimakkaammin, aivan kuin kokisin ne itse. Sen vuoksi pidän eniten tarinoista, jotka herättävät minussa ne kaikista voimakkaimmat tunteet. Yksi sellainen oli Riikka Pulkkisen Totta, joka itseasiassa on viimeisin lukemani romaani (olen niiiiiiiiiin jäljessä). Siinä oli kaikki kohdallaan. Ra-kas-tin Pulkkisen kaunista, yksityiskohtaisen kuvailevaa ja runollista kieltä (joka jälkikäteen luetuissa kirja-arvosteluissa oli saanut yllättävän paljon risuja, höh) ja tarina oli mitä koskettavin. Ahmin kirjan vuorokaudessa ja itkin useaan otteeseen sitä lukiessa. Loppuratkaisu oli jotenkin… kökkö, mutta ei kuitenkaan omalla kohdallani pilannut kirjan vaikuttavuutta yhtään. Olenkin joskus sanonut, että minulle on tärkeämpää se miten kirjoitetaan kuin se mitä kirjoitetaan – tämän teoksen sanat yksinkertaisesti tekivät minuun ihan järjettömän suuren vaikutuksen. Voi ah.

Kulttuuri Kirjat