Paras viime vuoden aikana lukemani kirja
Tuli tulkinnallisia vaikeuksia heti haasteen ensimmäisessä kohdassa – kysytäänkö tässä nyt vuoden 2012 parasta kirjaa vai parasta kirjaa aikavälillä syyskuu 2012 – syyskuu 2013? Päätin vastata molempiin, jotta saisin postaukseen vähän enemmän sisältöä, hah.
Noh, ensimmäistä tulkintaa ajatellen täytyi lähteä kaivelemaan vanhan blogin arkistoja, sillä olen maailman surkein muistamaan milloin olen minkäkin kirjan lukenut. Ratkaisu ongelmaan löytyi onneksi helposti, vuoden 2012 yhteenvedosta:
28. Mikä oli paras lukemasi kirja? Vitsi ku en ikinä tajua kirjottaa näitä ylös. 100 kirjaa -listalta on ainaki jääny mieleen Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Muitaki hyviä varmaan on, mutta en kyllä yhtään muista.
Missä kuljimme kerran it is! Olen myös melko surkea muistamaan, mitä lukemissani kirjoissa tapahtui tai että miksi niistä pidin, mutta yritän perustella vastauksiani edes vähän. Missä kuljimme kerran oli jotenkin… erilainen kuin mikään aiemmin lukemani kirja. En olisi välttämättä pitänyt siitä yhtä paljon muutamia vuosia aiemmin luettuna, mutta viime vuonna suorastaan ihastuin siihen. Pidin Westön kirjoitustyylistä, rakastin historiallista tarinaa, henkilöhahmoja ja dialogeja heidän välillään, ja erityisesti viehätyin siitä, kuinka kirja herätti minussa (onneksi vain hetkellisen) halun asua Helsingissä. Lukemisen arvoinen kirja siis, vaikkakin aika ajoin aavistuksen tylsä.
Entäs se toinen kirja sitten? Olen aina ollut jostain syystä todella huono visualisoimaan lukemaani tekstiä – en osaa kuvitella miltä tapahtumapaikat tai henkilöhahmot näyttävät, mutta tunnen kirjan tapahtumat sitäkin voimakkaammin, aivan kuin kokisin ne itse. Sen vuoksi pidän eniten tarinoista, jotka herättävät minussa ne kaikista voimakkaimmat tunteet. Yksi sellainen oli Riikka Pulkkisen Totta, joka itseasiassa on viimeisin lukemani romaani (olen niiiiiiiiiin jäljessä). Siinä oli kaikki kohdallaan. Ra-kas-tin Pulkkisen kaunista, yksityiskohtaisen kuvailevaa ja runollista kieltä (joka jälkikäteen luetuissa kirja-arvosteluissa oli saanut yllättävän paljon risuja, höh) ja tarina oli mitä koskettavin. Ahmin kirjan vuorokaudessa ja itkin useaan otteeseen sitä lukiessa. Loppuratkaisu oli jotenkin… kökkö, mutta ei kuitenkaan omalla kohdallani pilannut kirjan vaikuttavuutta yhtään. Olenkin joskus sanonut, että minulle on tärkeämpää se miten kirjoitetaan kuin se mitä kirjoitetaan – tämän teoksen sanat yksinkertaisesti tekivät minuun ihan järjettömän suuren vaikutuksen. Voi ah.