Shame on me
Viimeisten kuukausien aikana sisälläni on asustellut voimakas häpeän tunne, joka on aina silloin tällöin nostanut päätään. Tuntuu ihan kamalalta tunnustaa tämä ääneen, mutta toisinaan häpeän omaa elämääni. Häpeän sitä, että olen valmistunut yli puoli vuotta sitten eikä minulla vieläkään ole työpaikkaa. Hävettää, etten ole yrittänyt hankkia töitä niin tosissani kuin olisin voinut ja kuin olisi pitänyt. Että minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa, kun toiset hukkuvat kiireidensä alle. Häpeän myöskin sitä, että olen aina kotona, etten harrasta mitään ja etten koskaan tapaa muita ihmisiä. Kaikista eniten minua hävettää se, että olen hyvin pitkälti taloudellisesti riippuvainen toisesta ihmisestä. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.
Kaikista pahinta tämä häpeä on silloin, kun olen tekemisissä normaalien ihmisten kanssa. Sellaisten, jotka käyvät töissä ja joilla on, no, elämä. Ollessani veljeni luona kylässä minua ahdisti ihan suunnattomasti seurata sivusta heidän sujuvaa koti-lapsi-työ-harrastukset -arkirytmiään, ja koin itseni ihan epäonnistuneeksi yksilöksi. ”Tällaista elämän pitäisi olla”, ajattelin, ja samalla häpesin omaa koti-koti-koti-koti -rutiiniani. Luonnollisestikin inhoan yli kaiken näiden normaalien ihmisten esittämää ”Joko olet löytänyt töitä?” -kysymystä. Vastaan aina epämääräisesti jotain huonosta tarjonnasta ja totean että eiköhän kohta tärppää, vaikka oikeasti mieleni tekisi purskahtaa itkuun.
En ole ihan varma siitä, mistä tämä kaikki juontaa juurensa. Onko kyse muiden ihmisten odotuksista vai itse itselleni asettamista odotuksista? Todennäköisesti molemmista. En usko että kukaan, kaikista vähiten minä itse, olisi vielä viisi vuotta sitten uskonut, että juuri minä olisin tässä tilanteessa. Miten ihminen, joka on aina ollut itsenäinen, aktiivinen, sosiaalinen ja hyvä koulussa, voisi päätyä olemaan toisesta riippuvainen, aikaansaamaton ja sosiaalisia kontakteja vailla oleva työtön? Ei ihmekään, että vähän hävettää.
Tänä viikonloppuna tajusin kuitenkin jotain oleellista. Mietiskelin jälleen kerran tulevaisuuttani ja sen myötä tavoitteitani ja unelmiani, joista ehdottomasti tärkein on aina ollut onnellisuus. Ei saada töitä heti valmistumisen jälkeen, harrastaa tanssia viisi kertaa viikossa tai olla miljonääri, vaan olla onnellinen. Sitten tuli ahaa-elämys – minähän olen onnellinen! Kaikesta huolimatta ihan järjettömän onnellinen. Vaikka tilini saldo onkin aika kamalaa katsottavaa, niin minulla on silti kaikki mitä tarvitsen ja enemmänkin. On katto pään päällä ja ruokaa saa joka päivä. On aikaa tehdä käsitöitä ja lukea kirjoja, pystyn käymään lenkillä milloin huvittaa. On ihania ystäviä, paras perhe ja nuo kaksi rakkainta kanssaeläjää ilahduttamassa minua joka päivä. Viimeksi toissailtana ennen nukkumaanmenoa vierähti pari onnenkyyneltä silmistä, kun oli vain niin käsittämättömän hyvä olla. Niinpä niin, elän unelmaani jo nyt, eikä siinä yksi työpaikan puute paljoa haittaa. Ja kyllä minä vielä niitä töitäkin saan, kunhan vain jaksan yrittää. Ehkä jossain välissä opiskelen toisen tutkinnonkin, kun tämä nykyinen ala ei tainnutkaan olla minun juttuni. Ja mitä tulee rahaan, niin… no, se on vain rahaa. Minulla on koko loppuelämä aikaa maksaa takaisin.
Niin, lopultakin ymmärsin sen, että minun elämäni on nimenomaan minun elämäni, eikä sen ole tarkoituskaan mennä samoja ratoja muiden kanssa. Siinä ei ole mitään vikaa, se on oikeanlainen juuri tällaisenä kuin se on. Eikä työttömyys tarkoita sitä, että olisin huono tai epäonnistunut ihminen, eikä siinä todellakaan ole mitään hävettävää. Sitä paitsi, kaikki tämä rakkaus ja hyvyys mitä minulle on suotu kompensoi työpaikan puutteen mennen tullen.
Niin kerta.
//www.youtube.com/embed/0k_1kvDh2UA