Lupaisiko jotain?

Kuluvan vuoden kiitäessä kohti loppuaan alkavat ajatukset jo liitää uudessa ja tuntemattomassa. Mitä kaikkea sitä taas lupaisi itselleen, vannoisi täynnä tahdonvoimaa. Vuosien aikana on tullut luvattua ja pidettyä, joitain lupauksia katuu jo ennen tammikuun toista. Kuitenkin, uusi vuosi on aina jotenkin uljas ja loistaa ympärilleen hohtoa jota lukuvuosikalenterit ihailevat kaukaa. 

Tyypillinen laihduttaja- parempi- synnnitön- tipaton rumba iskee valtaosaan, mitä tällä sitten haetaan ja miksi päätöksiä tehdään aina maanantaisin, huomenna ja uutena vuotena? Muistan uudenvuoden aaton jolloin ahmin kaksin käsin rasvaa tirisevää piirasta, perunalastuja ja suklaata. Tulevan vuoden vannoin itse tiristäväni rasvaa kuten aiempinakin vuosina ennen tätä, poikkeuksena aiempiin vain olin oikeasti päättänyt pitää lupaukseni. Tuona lupauksen vuonna hikoilin, juoksin, pyöräilin ja uin ennemmän kuin koko aiempana elämänäni yhteensä, söin herkkupäivänä ruisleipäni margariinilla ja veteni kuplilla, suunnittelin elämäni 30 tuntisen treeniohjelman ympärille, kaaduin joka ilta itsestäni ylpeänä mutta niin uupuneena vuoteeseen. Tahdoinvoima on uskomaton, mielen lujuus voittaa pitkässä taistelussa kaiken muun. Varjopuolena tuolle mielenlujuudelleni olin seuraavana kesänä sairaalassa ylikunnon vuoksi, kroppa petti vahvan pääkopan. Oliko mieli kuitenkaan niin vahva; se ei osannutkaan tulkita miten jumaloitu temppeli olikin sortumassa? Kahdeksankymmentä voipakettia suli maanteille mutta mieli näki lihaksikkaiden mutta niin ohuiden reisien tilalla ratapölkyt, vyö tarvitsi jatkuvasti uusia reikiä mutta peilissä vatsamakkarat valtasivat koko kuvan.

Nuo neljäkymmetä kiloa ovat hiipineet takaisin, imeytyneet ihon alle niin tiukasti. Temppelini hallitsematon laajentuminen on lähtenyt käsistä, tämä rakennelma hajoaa pian koska perusteukset eivät tule kestämään. Maailmanvalloitusmatkalla olen aloittanut huomenna, maanantaina, tiistaina ja ensi viikolla uuden elämän mutta hallitsija ei ole ollut tarpeeksi vahva ymmärtämään päätöksensä lujuutta. Olen saanut apua erilaisilta tahoilta, päättänyt että nyt meinaan lähtee. Ei ole lähtenyt. En ole oikeasti edes jaksanut nähdä vaivaa, olen antanut itseni pyllähtää mukavuusalueelle jossa ei ole mukava olla. 

Mitä tarvitaan siihen että päätös pitää? Mikä saa tupakoitsijan tumppaamaan viimeisen kerran vaikka muutaman tunnin kuluttua keho huutaa anoen lisää? Ei keho mitään huuda, se on heikko mieli joka anoo tietään takaisin mielihyvään. Mielenlujuus ja -ymmärrys ovat ne avainkäsitteet jotka lukoista ovat hukassa. Psyykkeen pitää olla valmis jotta oikeita muutoksia voi tapahtua ja niiden muutosten mukana pysyy. Kimmoke muutokseen tulee olla sisäsyntyinen jotta se voi kantaa, ulkoiset kannustukset ovat vain murto-osa erävoitoista mahtavassa taistelussa. Täten uskoisin että lupaukseni ensi vuodelle ei ole tiputtaa niin paljon painoa kuin suinkin vain pystyn (ja tiedän että pystyisin) vaan uskoa itseeni ja kuunnella sitä mitä mieleni ja kehoni haluaa. Sanotaan, että konkreettiset päätökset pitävät ja täytyy olla välitavotteita, tämän allekirjoitan ja täten en voi antaa mieleni huutaa ”jos et nyt syö suklaata kuolet suruun”- humpuukiaan. 

Ne tuhannet, miljoonat lupaukset joita vuoden lopulla lausutaan hiljaa mielessä taivaalle rakettien paukkuessa ja tähtisädetikkujen tanssiessa yhdessä päätöksen säteilevän tulevaisuuden kanssa vaativat paljon, joskus liikaa. Vielä on mahdollisuus pohtia omaa lupaustaan ja sen vaatimia uhrauksia, kasvattaa mielensä valmiiksi siihen myrskyyn joka pitää osata luovia sillä mahdottoman pienellä kaarnaveneellä. Joskus pienikin lupaus riittää, pienistä lupauksista syntyy suuria kokonaisuuksia elämän mittaisella taipaleella.