Alkukesän on ollut ihan tyhjä pää töiden ym. parissa, eikä juurikaan ole ollut mitään asiaa. Mutta sitten tämä melkein koko ystäväpiirin ympärillä pyörivä asia. Kun mies jättää vaikka kaikki tuntui menevän niin kivasti.  Ja nyt puhutaan siis sellaisesta jättämisestä, että mies sanoo suoraan, että nyt ei halua tapailla/seurustella/tekstailla/soitella. Niin miten sitä on niin vaikea ymmärtää? Miten sitä silti selittelee itselleen, että ”no sillä on nyt sellainen elämäntilanne, se ei ole vielä valmis”. 

En halua seurustella juuri nyt  tarkoittaa juurikin sitä. Vai tarkoittaako?

Jokainen haluaa saada rakkautta ja tuntea olonsa rakastetuksi. Etenkin siltä mieheltä, jonka jättämäksi on juuri joutunut… Niin miten tässä näin kävi? Eikö tässä ansaitse edes jonkinlaista selvitystä asiaan? Voiko kysyä, että katsotaanko joskus myöhemmin uudestaan?

Avuton olo. Mies vaan katoaa mitätöiden koko suhdeviritelmän. Pettymys on valtava. Vaikeinta on myöntää itselle, että se toinen, jollain tavalla tärkeä ihminen, on jo tehnyt sen päätöksen aikaisempaa, ennen kuin otti takkinsa ja lähti. Tuntuu pahalta ja loukatulta huomata eläneensä valheessa. Sitten jää miettimään, että mitä teki väärin, mitä sanoi väärin, olisiko voinut toimia eri tavalla?

Pitääkö nyt vaan lakata välittämästä hänestä? Pitkääkö alkaa ajatella hänestä pahaa? Eikö meidän suhde ollut minkään arvoinen?

Kaikki oma toiminta kuulostaa jälkeenpäin ajateltuna liian takertuvalta, typerältä ja lapselliselta. Ei hänellä varmaan ollut enää muuta keinoa, kun pistää peli piip. Omia strategisia virheitä. Tekisi mieli soittaa, tekisi mieli tekstata, tekisi mieli jutella asiasta! Epätietoisuutta pahempaa on se, jos ei pääse puhumaan suutaan puhtaaksi!

Mutta toisaalta taas, mitäs se hyödyttää, jos kysyn, missä meni vikaan? Haluaisinko ihan todella kuulla kaikki virheeni ja syyt miksi en kelvannut? Muuttaisiko puhuminen asiaa? Muuttaisiko tilanteen selvittely hänen mielipidettään suhteesta?

Toki uskon myös liibalaaba parempaan huomiseen, että jos ei tänään, niin ehkä huomenna. Sen ajatuksen turvin pääsin eksästäni yli. Siinä meni neljä vuotta. Sitten tajusin, että ei sitä yhteistä huomista ehkä tulekaan.

Joskus voi kuitenkin käydä niin, että jälkikäteen mies tajuaa tehneensä elämänsä virheen. Siinä tapauksessa mies juoskoon perääsi! Jos hän saa kiinni, olisi erityisen suotavaa kuulla hänen suustaan jotakin ”haluan, että olemme yhdessä, yritetään uudestaan, en halua ketään muuta” kuin että ”soittelin muuten vaan, nähtäiskö illalla vinkvinkvink”.

Kyllä pää tietää kuinka tulisi toimia. Ei enää jutella, ei nähdä, ei hiplata, eikä ainakaan päädytä sänkyyn miehen kanssa, joka juuri särki sydämen. Silti käytämme aikaa siihen, että yritämme keinolla millä hyvänsä saada hänet takaisin, vaikka ystävillemme väitämme että emme todellakaan yritä.

On se vaan niin, että erosta ei järjestetä enää äänestystä. Silti ärsyttää jättää asioita keskeneräisten asioiden pyykkikoriin taas.