Kaikella on alkunsa

Mietin pitkään tämän blogin aloitusta. Kotona ukko on niin perkuleen utelias,että mitään päiväkirjaa oman pään sisällöstä ei tulisi kuuloonkaan pitää.

Tässä blogissa tosiaan käsittelen masennusta. Nyt tuntuu taas,että elämä on harvinaisen pohjalla. Kotona oon nyt viettänyt kesäloman loppua viikon päivät ja ainut, kenelle olen käytännössä puhunut, on kissat. 

Ukon kanssa vaihtanut muutaman sanan, se on pelannut ja mä oon maannut peiton alla joko nukkuen tai töllöstä mitään tajuamatta sitä kattonut.

Lenkillekkin olis voinut mennä. Ei vaan ole jaksanut. Sängystä vessaan nouseminenkin on ollut välillä helkutin rankkaa. Saati sitten murkinan laitto ja pyykin pesu. 

Jotenkin olis paljon helpompaa, jos olis edes yks lähellä asuva ystävä, kelle soittaa ja joka potkis mua sängystä ylös. Ahistaa oikein, kun ainut elämä tuntuu olevan töissä. Ei siellä kukaan uskos jos kertosin miltä musta oikeasti tuntuu. On tuntunut jo useamman vuoden. 

Tietenkin lääkityksenkin hakeminen on käynyt mielessä. Ehkä terapiakin. En vaan oikin tiedä  minne soittaa ja mistä aloittaa. 

Miten te muut olette aloittaneet nousunne pohjalta?