Inttipäiväkirjat vol. 5

Muutama viikko on taas vierähtänyt ja eilen laskeskelin, että Puolustusvoimien leivissä on nyt vietetty kymmenisen viikkoa. Aika on mennyt hirmu nopeaa ja kun alokaskauden kuvia katselee, niin jotenkin sitä näyttää niin rääpäleeltä vaikka siitä ei ole kuin sen parisen kuukautta. Hassua! Pääsin 10.9 torstaina kauan odotetulle VMP-jaksolle, joka kestää mulla tonne 25.9 asti, jolloin alkaa taas seuraava kuukauden kinkku. Ennen lomia huomasi olevansa kyllä melkoisesti loman tarpeessa, sillä jaksaminen alkoi olemaan koetuksella edellisistä 6 viikosta. Sain anottua tuohon ekstrapitkään ginekseen 3 päivää HL-lomaa, mutta oikeasti 2 kokonaista lomapäivää siitä vain tuli, sillä kolmas kului matkustaessa. Eli lyhyellä matikalla laskettuna olin yhteensä 40 päivää kiinni! Ei ihme että väsyttää nyt.

Kun kaappi on tässä kunnossa, se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa… nimittäin lomia! (Ps. ei se ruusu oo mutta kukkii kait tuo perunaki:D )
Nyt sen vihdoin sain: alapunkan!!
Särmä sotilas ei KOSKAAN rötvää päiväpeitolla! Rötvääminen tapahtuu tässä tapauksessa 3 jäkin päällä. Ja kyllä muuten rentouttaa!

Kuukausi on tullut oltua nyt Ruotuväen toimituksessa. Siinä ajassa on ehtinyt tottua hyvin omaan päivärutiiniin, tutustua palvelustovereihin ja opetella palvelustehtävää. Voi muuten nyt jo sanoa, että toimittajan työ on kyllä ehdottomasti tälle sotilaalle sopivin tehtävä, mitä voi vaan Puolustusvoimissa olla! Toisinaan mielessä käy, että alisuoriudunko palveluksesta nyt kun en tetsaa ja marssi tuolla syksyisen Suomen maastossa niin kuin ”oikeat” sotilaat. Toisaalta taas olen todella ylpeä, että tuonne Ruotuväkeen pääsin, sillä sinne pääseminen ei ollut ilmeisesti helppo homma, ainakin näin olen kuullut. Ehdoton plussa on se, että tänä aikana olen kokenut intistä kaksi ääripäätä: sen toisen, jossa syödään pakista puun alla hikisissä ja mustikkaisissa palvelusvaatteissa ja sen, jossa syödään henkilöstöruokalassa isojen herrojen kanssa ja puhutaan politiikkaa. Pakko sanoa, että olen viihtynyt molemmissa.

Tässä on onnellisen sotilaan ateria.

Feminiinisyys vs. maskuliinisuus?

Toimituksen ainoana naisena on myönnettävä, että oma sukupuoli ei aina ole eduksi PV:ssä. Valitettavan paljon erotun porukasta naiseuteni perusteella ja kyllähän se hieman katkeroittaa tällaista tasa-arvoon sinisilmäisesti uskovaa nuorta ihmistä. Esimerkiksi jo se, että mulla on korkeampi ääni kuin miehillä, antaa jo aihetta pieneen nälvimiseen, esimerkiksi ääneni matkimiseen jos yritän kertoa mielipidettäni johonkin asiaan. Josta päästäänkin siihen, että naisena kiinnitän herkemmin huomiota naisia syrjivään/halventavaan/objektisoivaan/muuhun aletavaan puheeseen, kuvastoon ja asenteeseen ja ilmaisen mielipiteeni myös ääneen. Voin sanoa, että tämän kaltaisia asioita joihin lauon poikkipuolisia sanoja, on Puolustusvoimissa paljon. Yksi perkele tähän väliin.

Välillä on hyvä ottaa omaa aikaa hektisen arjen keskellä.

Lomilla kun joutuu vähän pidemmäksi aikaa vetämään ne siviilikamppeet päällä ja soluttautumaan niin sanottuun normaaliin yhteiskuntaan, niin sukupuolta miettii vähän vielä syvällisemmin kuin intissä. Kun on esimerkiksi tommosen 40 päivää kävellyt ja pukeutunut samalla tavalla kuin miehet, naiseus tavallaan häivyttyy mielestä, eikä siihen kiinnitä niin huomiota. Mutta intti on aiheuttanut omassa kehossa ainakin sellaisia tiettyjä fysiologisia muutoksia, kuten ongelmia menkkojen kanssa, joita täällä lomilla joutuu setvimään. Ikään kuin konkretisoituu taas etten ”tässäkään asiassa saa olla kuten mies”. En tiedä onko yleistä muilla intissä olevilla naisilla, että omaa sukupuolta alkaa vähän vihaamaan. ”Naiseus” tuntuu olevan vain tiellä kaikessa.

Koen emotionaalisesti helpommaksi ottaa vastaan armeijamaailman tarjoamat kylmät ja kovat, eli niin ikään maskuliiniset arvot, sillä jostain syystä ne tuntuvat istuvan omaan ajattelumaailmaan niin hyvin. Rohkeus, voima, periksiantamattomuus ja sisu ovat asustaneet minussa jo kauan ennen inttiä ja intti on vain vahvistanut näitä puolia minussa. Se, mitä näen itsessäni feminiiniseksi, tulee vastaan aina täällä siviilissä: siviiliminäni on pitkähiuksinen tyttö, joka ehostautuu ja pukeutuu huolellisesti ja murehtii menkoista ja käy gynekologilla itkemässä. Jollain tapaa siviiliminäni pelottaa minua ihan. Intissä on helpompi olla itsensä kanssa.

Menipä syvälliseksi, mutta tämmöstä tällä kertaa. Kyllä se intti jotain uutta itsestä opettaa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *