Kuunteletko? Kuuntelen. Mutta miten kauan?

Viime viikolla pohdin useammin sitä, että missä kulkee kuuntelemisen ja ymmärtämisen raja. Pohdintani lähti liikkeelle siitä, kun minulla on lähipiirissä nyt muuan henkilö, jotka minun mielestäni käyttävät hieman röyhkeästi hyväkseen minun empaattista puoltani. Eräs ystäväni on vaikeassa tilanteessa oman seksuaalisuutensa vuoksi, tämän takia hänellä on ollut paljon kannettavaa sydämmellään jo usean vuoden ajan. Olen kuunnellut, kuunnellut ja vielä kerran kuunnellut hänen murheitaan – väliin pyrkinyt myös heittämään väliin neuvon jos toisenkin. Ollut ymmärtävä ja tukeva. ”Raahannut” häntä erilaisiin sosiaalisiin rientoihin ja pitänyt yhteyttä silloinkin jos omat voimani ovat olleet lopussa. Mutta tämä ei ole hänelle riittänyt. Lisäksi avopuolisoni on tehnyt samalla tavalla, siitä lähtien, kun hän hyppäsi kuvaan meidän seurustelun alussa. Olen väliin suu auki kuunnellut ystäväni avautumista siitä miksi kukaan ei häntä ymmärrä tai auta. Olen tuonut hänelle esille kauniisti ja myönnän väliin en niin kauníisti sen, että mitä hän odottaa minulta, koska en ole näiden vuosien aikana saanut häneltä minkäänlaista vastausta siihen mitä minun olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä, että hän olisi ollut tyytyväinen. Sanottakoon, että hänen mukaansa kukaan muukaan ei ole osannut häntä auttaa. En siis ole poikkeus hänen sääntöönsä. Silti huomaan, että jonkinlaisen pelastavan enkelin hän haluaisi taivaalta tipahtavan. Mutta olenko se minä.

Toinen tapaukseni liittyy perheenjäseneeni ja toiseen ystävääni, joilla on tapana olla minuun aktiivisesti yhteydessä aina silloin, kun heillä on jokin ongelma. Ei siis silloin niin usein, kun heillä elämä hymyilee. Ongelmatilanteissa olen se olkapää jolle voi asiat kertoa ja jolta myös odotetaan tulevan ongelmiin jonkinlainen ratkaisuehdotus.Toki tämän voi ottaa imarteluna, että minut arvotetaan näin korkealle, että minuun tukeudutaan vaikean paikan tullen. Tästä huolimatta minulle jää melko hyväksikäytetty olo, kun joudun kerta toisensa jälkeen huomaamaan, että henkilöt katoavat jonnekin, kun elämänlangalla vaikeudet suoristuvat. Miksi minuun ei olla tuolloin yhteydessä, kun elämässä tapahtuu mukavia asioita ja kerrota niistä  tai miksi minulta ei voi kysyä yksinkertaisesti vain kuulumisia. Kirjoitin tässä jokin tovi sitten sosiaalisen median kautta kuulumisiani ko ystävälleni ja hänen vastauksensa oli, että nyt on niin kiire ettei kerkeä vastata. Aina tulee jokin häiriöntekijä, joka kuulemma keskeyttää hänen yhteydenpidon. Valehtelua sanon minä. Aikaa saa järjestettyä jos haluaa, se on täysin itsestään kiinni. 

Kuinka kauan siis ihmisen pitää venyä ystävyyssuhteessaan ja mihin kaikkeen tulee olla valmis. Itse puntaroin pitkään asiaa ja tulin siihen tulokseen, että silloin voi luovuttaa, kun omat voimat alkavat loppua tilanteessa kerta toisensa jälkeen eikä asia mene vuosienkaan aikana eteenpäin. Toiseen ystävääni olen yksinkertaisesti lopettanut yhteydenpidon. Yhteydenpito häneen aiheutti minulle vain huonoa mieltä, enkä enää nauttinut yhdessäolosta. Siitä huolimatta minulla on jonkinlainen huoli hänestä – pitäsikö minun tehdä asialle vielä jotain vai antaa olla. Puhumalla hänen kanssaan asiaan ei tule ratkaisua, koska en hänen mukaansa ymmärrä häntä, enkä käsitä hänen tilannettaan. Toisessa tapauksessa ystäväni itse ei ole ollut yhteydessä minuun, koska elämässä on kuulemma ruuhkavuodet, jotka kaiketi loppuvat silloin, kun hänellä menee jokin asia pieleen. Sen jälkeen linjat ovat jälleen kuumina, jos satun puhelimestani enää sitten löytämään vastaa napin. Perheenjäseneni kohdalla koen vielä olevani vastuutettu venymään ja olemaan tukena. Ystävänsä voi valita, mutta ei perhettään.

Itselläni on tapana ajatella aina toisia – silloinkin jos on itsellä vaikeaa. Monesti saatan tarvita kuuntelijaa jos minulla on jokin hätä, mutta siitä huolimatta saan suustani heitettyä sanat ”Mitä sinulle kuuluu?”. Kolme pientä sanaa, jotka luovat toiselle tunteen, että myös sinusta välitetään ja ollaan kiinnostuneita. Koen etten vaadi liikoja. Haluaisin vain, että niin kaveri kuin perhesuhteet olisivat dialogeja eivätkä monologeja joissa toinen on kaiken aikaa pääroolissa. Toisaalta voisinkin kysyä onko se edes ystävyyttä jos ei ole kiinnostunut kuin vain itsestään…paha mennä sanomaan. Toki tapauksia pitää pohtia tilannekohtaisesti, koska ei aina voi ajatella asioiden menevän niin yksioikeisesti, mutta jos tilanne pysyy vuosi toisensa jälkeen monologissa onko silloin hyvä viheltää peli poikki ja laittaa homma jäähylle. Suhteet ovat kinkkisiä – varsinkin jos on tällläinen pohdiskelija kuin minä.