Pitkä aika on kulunut siitä, kun viimeksi olen kirjoitellut blogiani. Löysin blogini tavallaan uudelleen ja nyt sormeni oikein syyhyävät päästä kirjoittamaan uusia tekstejä. Elämä on ollut viime vuosina sangen kiireistä, liekkö nämä olleet niitä paljon puhuttuja ”ruuhkavuosia”. Parisuhteeni on sitten viime postauksen jälkeen elänyt ja kasvanut entisestään. Olemme puolisoni kanssa oppineet ymmärtämään toisiamme entisestään ja oppineet toisistamme, mutta samalla myös itsestämme monia uusia asioita. Olemme myös tehneet huomaamattamme tietynlaista työtä sen eteen, että olemme ”ansainneet” paikkamme vakiintuneena pariskuntana.

Olen pohtinut sitä minkä vuoksi suuresta massasta erottuvan ihmisen tai ihmisten täytyy tehdä enemmän työtä sen eteen, että heidät otetaan tosissaan. Aina on puhuttu siitä kuinka naisjohtajien täytyy antaa enemmän näyttöjä miehiin verrattuna, jotta heidän johtajuus koetaan samantasoisena kuin miesten – jos sittenkään. Sama on meillä miespareilla. Meidän täytyy antaa runsaasti enemmän itsestämme, jotta me olemme uskottava pariskunta heteroparien rinnalla. Miksi? Itse ajattelen yhdeksi syyksi tähän sen, että miesparit eivät edellenkään ole osa nykyyhteiskuntaa. Ajatellaan edelleen niiden olevan seksillä hurjastelevia yhden illan juttuja harrastavia koneita, jotka eivät osaa eivätkä halua sitoutua normaaliin parisuhteeseen. Monelle on edelleen ihmeellistä se, että homoparit elävät parisuhteessaan täysin samanlaista elämää kuin heteropariskunnatkin, erona vain se ettei suhteessa ole miestä ja naista. Ajatellaanpa vaikka minua ja miestäni. Jos meidät laitettaisiin kuvainnollisesti nukkekotimaiseen tilaan jossa seinän takana olisi heteropari ja kuvattaisiin samalla meidän molempien elämää eivät ne eroaisi toisistaan. Heräämme aamulla, keitämme puuron, lähdemme töihin, käymme ehkä kaupassa töistä tullessamme ja illan vietämme harrastusten yms. parissa ja lopuksi nukkumaan. Meidän tämä on niin yksinkertaista nähdä, koska elämme tätä todellisuutta, mutta kaikilla ei.

Menevän vuoden aikana olen kokenut, että meidät on alettu ottamaan täysin tosissaan. Olemme pian olleet yhdessä kolme vuotta. Tänä aikana ihmiset ovat saaneet seurata meidän elämää ja ehkä ovat havainneet sen, että me todella rakastamme toisiamme ja aiomme elää yhdessä vielä huomennakin. Monen sellaisenkin ihmisen kohdalla, jotka suhteen alussa eivät kokeneet hyväksyvänsä meitä ovat tulleet meitä puolitiehen vastaan ja antaneet siten meille viestin siitä, että olivat väärässä. En ole esimerkiksi enää ilmaa avopuolisoni muutamille sukulaisille – olen ihminen siinä missä muutkin. Häkellyin siitä kuinka kesällä avopuolisoni suvun juhlissa olin menossa kättelemään erästä sukulaista, joka oli ollut vastahankainen suhteellemme. Hän ei kätellyt minua vaan hän halasi. Elämä siis osaa yllättää pessimistisimmänkin ihmisen.

Lukija voisi siis ajatellakin, että on ymmärrettävää meidän tilanteessa, että osalla vie aikaa sulatella asiaa. Homopari. Kaksi miestä. Parisuhde. Normaaliako? Itsekin ajattelen näin, mutta toisaalta mietin, että miksi näin. Olemme ihmisä siinä missä muutkin, jos emme kertoisi ääneen sitä mitä olemme niin kukaan ei pakosta edes ymmärtäisi sitä, että elämme samaa sukupuolta omaavan ihmisen kanssa. Eihän ihminen siitä miksikään muutu arvoissaan ja tavoissaan – päinvastoin ihminen on sitä mitä on ja vielä enemmän jos elää niin kuin ajattelee sisimmässään.

Ikävä kyllä itse joskus koen olevani B luokan kansalainen, koska en voi kaikissa tilanteissa olla se mikä olen. Joku voisi ajatella, että se on vain minusta kiinni, mutta ikävä kyllä ympäristö luo aikamoisia paineita niin työelämässä kuin julkisilla paikoilla sille, ettei voi toimia kaikissa tilanteissa niin kuin ajattelee tai sisimmässään tuntee. Olen ehkä 90 %:sesti sellainen kuin olen kodin ulkopuolella. Koti on onneksi se paikka missä voin olla kokonaan se mikä olen. Yhtä kaikki en valita yleensä. Olen enemmän kuin tyytyväinen elämääni tälläisenään ja nautin siitä täydellisesti.

Tätä blogia lukiessaan voi tulla tunne, että tuo ihminen on kuin hamsteri häkkinsä vanki. Näin ei kuitenkaan ole. Olemme eläneet koko suhteemme ajan julkisesti ja me emme ole lukinneet itseämme neljän seinän sisälle vain siksi, että olemme miespari. Olemme vain hienotunteisesti jättäneet sanomatta tai tekemättä asioita tietyissä tilanteissa missä ymmärrämme sen olevan liikaa – hienotunteisuutta sanoisinko. Elämässä vain joskus täytyy joitakin käsitellä silkkihansikkain tykkäsi sitten siitä tai ei.