Perheväkivallan monet kasvot…
Katsoin netistä erään tosi tv sarjan jakson nimeltä ”Isänpäivä”. Aloin miettimään sarjaa katsoessani omaa isä suhdettani. Teoriassa oma isäni elää vielä, hän on vasta reilu 50-vuotta vanha, mutta käytännössä hän on kuollut minulle jo vuosia vuosia sitten. Jo nuoruudesta lähtien olen vihannut isääni, lapsena en ehkä vielä osannut vihata, koska en ymmärtänyt sitä mitä pahuus ja viha ovat. Isäni on alkoholisti. Lapsuudessani isäni pahoinpiteli minua ja äitiäni usein. Fyysinen väkivalta ei lainkaan tuntunut niin pahalta, kuin henkinen väkivalta. Fyysiseen kipuun turtui, mutta henkinen paha olo jylläsi kaiken aikaa. Fyysisestä väkivallasta selvisi usein mustelmilla, mutta henkinen mustelma jäi elämään ikuisesti minuun. Elää edelleen,vaikkuttaen siihen miten suhtaudun elämässäni asioihin.
Asuimme lapsuudessani perheeni kanssa maalla keskellä ei mitään. Isälläni oli talvisin tapana ilkeyksissään ottaa sulaketaulusta sulakkeet pois mikä aiheutti sen, että koko talo oli pimeä. Pihalta ei kajastanut katuvalon tuoma loiste, koska asuimme maalla, vaan kotimme oli sysi musta. Se oli erittäin pelottavaa pienelle pojalle, jonka ainoa turva oli heiveröinen ja pieni äiti. Äiti joka ei voinut mitään, kun iso mies teki mitä halusi. Usein isäni hakkasi meitä ja pelotteli meitä mitä omalaatuisimmilla tavoilla isossa pimeässä kodissamme. Oliko se koti – ei se oli vankila. Pahin kerta oli varmaan, kun isäni muisti kaapissa olevan haulikon, jonka kanssa hän alkoi uhittelemaan meille. Onneksi kenellekkään ei tuolloin sattunut mitään ja myöhemmin ase saatiin viranomaisten haltuun.
Tarinoita olisi lukuisia kerrottavana, tässä oli muutama esimerkki, jotta ymmärtää sen mistä on kysymys. Mitä nämä riistävän pitkät vuodet sitten aiheuttivat minulle sen lisäksi, että menetin lapsuuteni ja jouduin astumaan aikuisuuden saappaisiin todella nuorena. Olen elänyt pian kolmekymmentä vuotta ilman isää ja olen sitä kautta menettänyt osan miesten maailmasta. Olenkin pohtinut joskus, että olisiko minusta tullut homoseksuaali jos isäni olisi ollut ns. tavallinen rakastava perheen isä, kenestä olisin voinut imeä itseeni maskuliinista verta. Ajattelen, että homoseksuaaliksi synnytään, siihen ei kasveta. Homoseksuaalisuus on ominaisuus siinä missä esimerkiksi ihon väri, ei sitä saa pois vaikka mitä tekisi – se ei ole parannettavissa lääkkeillä tai terapioilla. Voinkin siis todeta ettei isättömyys aiheuttanut minulle homoutta, mutta se muutti minun suhtautumistani miehiä kohtaan ja muutti tapaani suhtautua esimerkiksi parisuhteeseen. Vasta nyt hiljalleen ole alkanut elpyä ja ymmärtämään sen, että kaikki miehet eivät ole isäni kaltaisia. Lisäksi olen ajan saatossa saanut takaisin luottamuksen ihmisyyteen. Suuria asioita, suuria puutteita miehen elämässä.
Olisiko minusta tullut sitten erilainen homoseksuaali, jos minulla olisi ollut isä. Todellakin. Minun ei olisi tarvinnut hakata päätäni näinkin kauaa aikaa seinää, ymmärtääkseni sitä, että voin tulla onnelliseksi parisuhteessa ja että joku ihminen oikeasti voi rakastaa minua. Vuosia ja taas vuosia ajattelin, että olen niin hirveä ihminen ettei kukaan oikeasti voi rakastaa minua. Lisäksi uskon, että olisin ihmisenä jollakin tasolla vahvempi ja osaisin ajatella miehuutta ihan eri lailla. Miehenä oleminen on minulle hieman vierasta, en tokikaan ole mikään neiti nytkään, mutta ajattelu maailmassa varmasti peilautuu vahvasti se, että olen asunut vahvojen naisten kanssa pienen ikäni.
Perheväkivalta siis jättää jälkeensä monia mustelmia. Kaikilla perheväkivaltaa kohdanneilla ne ovat niin erilaisia, toiset menettävät luottamuksen, kun taas toiset muuttuvat persoonaltaan erilaiseksi vuosien piinan aikana. Pitkään perheväkivalta on ollut vaiettu aihe, siitäkin huolimatta, että asia on vakava ja vaatisi nopeita toimenpiteitä. Aihe on vaan niin arka ettei siihen osata ulkopuolelta niin helposti puuttua. Itse en enää epäröisi puuttua asiaan jos huomaisin, että jollakin läheisellä olisi sen kaltainen tilanne. Usein perheenjäsenet eivät uskolla sanoa asioita ääneen, vaikka hiljaa mielessä toivoisivat, että joku heittäisi heille sen pelastavan oljenkorren. Avun ei välttämättä tarvitse olla kovinkaan suurta, pienetkin teot riittävät. Ei siis suljeta silmiä vaan puututaan asiaan, sillä tavalla voimme antaa läheisellemme hänen elämänsä takaisin. Sillä meillä jokaisella on käytössään vain yksi elämä ja täten sitä pitää vaalia kaikin tavoin.
