Pitkästä aikaa

Elämä Aurinkorannikolla on reilun viikon ajan ollut hiukkasen normaalimpaa kuin viime kuukausina. Eristysselli on vaihtunut maskipakkoon ja valtaosa ihmisistä pysyttelee edelleen kotosalla, vaikka uloskin pääsisi monia asioita hoitamaan, rajoitetusti tietenkin.Monen kaduilla kipittävän toisiaan välttelevän kulkijan silmistä paistaa puhdas kauhu ja varsinkin vanhempi naisväki vaikuttaa laajalti vauhkoontuneelta. Vaikka osa yrityksistä on avannut sallitulla kapasiteetilla, loistavat asiakkaat poissaolollaan, eikä ihme. Joka ikiseen kauppaan astuminen on hämmennyksen paikka, kun koskaan ei tiedä minkälaista turvallisuusproseduuria missäkin noudatetaan. Odotellaan ulko-ovella sisäänpääsylupaa, jaetaan muovihanskoja, pumpataan käsidesiä. Zarassa poiketessani myyjiä oli varmasti kolminkertainen määrä asiakkaisiin nähden ja harvat rekeissä roikkuvat vaatteet toivat mieleen pula-ajan. Ei houkutellut yhtään. Kenkäkaupassa sovittelin sandaaleja pakolliset muovipussit jaloissa. Ei muuten saa minkäänlaista tuntumaa.

Maski tuntuu helteessä inhottavalta ja tahtoo harvapäiseltä aina unohtua kotoa poistuessa. Autoon istahtaminen ilman maskia aiheutti eilen akuutin ja erittäin ahdistavan poliisinpelkokohtauksen, onhan se sakon paikka jos autoilee samaan talouteen kuulumattoman henkilön kanssa. Toisaalta maskiksi kelpaa mikä tahansa rätti, naamaansa saa vaikka teipata talouspaperin. Autossa saa onneksi nykyään istua samalla penkkirivillä, vielä hetki sitten sekin oli kiellettyä. Virkavalta ei ole päässyt kesän viettoon, työtehtävät vain ovat muuttaneet muotoaan. Nyt tarkkaillaan turvavälejä ja käydään ojentamassa harvoilla avatuilla terasseilla liian lähellä toisiaan istuvia.

Viimeisen viikon aikana olen kuitenkin päässyt nauttimaan terassilounaasta ja oluesta, jätskistä auringossa, hiekasta varpaiden alla, uusista kengistä ja tänään kirsikkana kakun päälle vielä pedikyyristäkin, joka tuli enemmän kuin tarpeeseen. Normaalisti ruuhkainen halpa kynsisalonkini oli typötyhjä, kun vapaapäivän ratoksi astuin sisään pedikyyriin ja kolme edeskäypää ryhtyi auliisti palvelemaan. Yksi laittaa jalkakylpyä, toinen tuo lakkakansioita, kolmas kyselee josko haluaisin manikyyrinkin. Halusin. Karanteenijalkojen pedikyyri aiheutti uskomatonta häpeää, vaikka kinttuni eivät ennenkään kaunokaiset olleet. Salongin neitokainen vuoli kantapäistä viipaleita kuin emmentaalista, raspasi parmesaania lattialle ja leikkeli paksua nahkaa valtavien rakkojen reunoilla repsottavista riekaleista. Sattuuko? Entä tämä? Ei satu, kuollutta nahkaa se vaan on. Lähtiessä lupasin, että seuraavalla kerralla pääset helpommalla.

Lockdownin jälkeisen social distancingin aikana on pidettävä kahden metrin välimatkaa kaikkiin muihin kuin oman huushollin asukkaisiin ja nämä ajanvarauksella tapahtuvat hoitotoimet ovat yksineläjälle ainoita tilaisuuksia laillisesti koskea ihmiseen ja pedikyyrikin tuntui oudon intiimiltä toimenpiteeltä. Pitäisiköhän kokeilla seuraavilla vapailla hierojaa?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *