Jostain on riemu revittävä

Kreikkalaiset liittyvät onnettomaan eristyskerhoomme huomenaamulla kello kuusi. Toivotan uusille jäsenille pitkää pinnaa ja  kaikenkattavaa huumorintajua. Sanomattakin on selvää, että eristyksissä elämä on pientä. Ihan uskomattoman pikkiriikkistä ja surullista, vähäiset ilot on todellakin kaivettava syvältä ja suurella vaivalla. Kun huomaat googlailevasi sängystäsi ”vuodepotilaan kalorintarve vuorokaudessa”ja toteat tänäänkin kaatavasi vielä yhden tuikun punaviiniä, tuntuu normaalielämään palaaminen aivan uusilla tasoilla stressaavalta. Miten ikinä palaan yhteiskuntaan? Miten turvonnot ja plösö olemukseni silloin on? Pitääkö silloin halata vai itkenkö jopa? Ei voi tietää.

Käkikelloissaan kahdeksalta kukkuvat maanmieheni ovat perustaneet tänne ryhmän Espanjan suomalaiset parvekekyttääjät, joka osoittautui parhaaksi viihteeksi sitten hmmmm… normaalielämän. Kun päivän kohokohta on kello kahdeksan taputus (ja onnekkaimmilla oman korttelin kattilakonsertti), on mitätönkin elonmerkki kultaa arvokkaampaa ja raportoinnin arvoista. Näissä oloissa näköpiiri kattaa vain sen oman kotikadun tai pihapiirin ja isolla osalla meistä lusijoista ei naapureita edes ole. Itse kaupunkivankina olen etuoikeutetussa asemassa, näenhän sentään ihmisen jossain päin näkökenttääni melkein joka kerta parvekkeellani ketjupolttaessani ja huokaillessani. Tänään pääsin seuraamaan liiankin tarkkaan ruotsinkielistä kovaäänistä perheriitaa.

Parvekekyttääjäryhmässä tänään minua ilahdutti erityisesti kommentti ”Mun terassilta ei näe mitään, mutta haluan kuulla mitä te näette.” Se kertoo kaiken tylsyydestä.

Lockdownia istuva brittiystäväni soitti tänään. Entinen naapurini lusii tyttärensä kaksilapsisen perheen kanssa naapurikylässä ja välitti empatiansa yksityisselliini. Ystäväni osasi nyt arvostaa sitä, että hän pystyi sentään riitelemään perheensä kanssa. Nykytilanteessani melkein kadehdin.