Loppua ei näy

Eilisen jälkeen sairastuneiden lukumäärä Espanjassa on 72.248 ja vuorokauden aikana kuoli 832 ihmistä koronaan. Järeistä keinoista huolimatta mikään ei näytä virusta nitistävän. Viimeisimpänä toimenpiteenä kielletään maanantaista lähtien töissä käyminen kokonaan muilta paitsi välttämättömiltä aloilta. Ainoastaan etätyö on sallittua.

Pahinta eristyksessä on se, ettei kukaan tiedä milloin se päättyy. Vankipassissa ei ole vapautumispäivää ja moni veikkaa tuomion kestävän vielä puolikin vuotta. Kun kaikki normaali on otettu pois, haaveilevat ihmiset kävelemisestä, halaamisesta, ystävien tapaamisesta, työnteosta ja kupillisesta kunnon espressoa. Aivan tavallisista asioista, jotka olivat vielä kuukausi sitten itsestäänselvyyksiä. Kävelemiskielto on vaikein nieltävä ja sinä ihmeellisenä päivänä kun lockdown on ohi, ryntää rantakaduille varmasti tuhatmäärin kalvakoita kotivankeja välittämättä tyvikasvusta tai kiristävästä houlunkauluksesta.

Alakerran minimarketti oli eilen kiinni ensimmäistä kertaa koskaan. Edellisenä päivänä olin nähnyt parvekkeeltani kauppiaan yskivän ja purskuttelevan vettä kauppansa edessä. Tänään kauppa oli taas auki, mutta töissä on toinen mies. Olen pari kertaa asioinut kaupassa pikkuostoksilla eristyksen aikana pienemmillä ruokaostoksilla ja nyt tietenkin laskeskelen päiviä, itämisaikaa. Kauppiaan kohtaloa pohdiskellessa tulee kuulosteltua omaa oloaan liiankin tarkkaan. Onko nyt kylmä vai palelenko kuumeen takia? Tuntuvatko keuhkot vähän jänniltä tänään? Yskinkö jotenkin enemmän kuin normaalisti? Johtuuko niskajumi jostain muusta kuin sohvalla makaamisesta? Yksikään meistä ei ole turvassa, se on ainakin täysin selvää.