No pain, no gain
Espanjan auringon alla on nyt kävelty neljättä päivää. Parin kuukauden liikkumattomuuden jälkeen kävely on yllättävän rankkaa puuhaa siitäkin huolimatta, että entisen maailmanjärjestyksen aikaan olisi käyttänyt siihen tuntikausia joka päivä. Kävelylihakset ovat muuttuneet lockdownin aikana pullataikinaksi ja jalkojen iho pinkeäksi silkkipaperiksi.
Olen kävellyt enemmän kuin laki sallii (!!) ensimmäisestä varhaisaamusta lähtien. Aamulenkkiä, iltalenkkiä ja tietenkin myös työmatkat molempiin suuntiin. Ensimmäisen lenkin jäljiltä superpehmeät ja ultrakevyet luottolenkkarini hirsivät ihon varpaiden päältä rakoille. Seuraavana aamuna sängystä nouseminen tuotti valtavia vaikeuksia, kun nivuset, penikat ja lonkat karjuivat kipeinä edellisen päivän suorituksesta kuin kunnon salitreenin jälkeen konsanaan. Sillä se lähtee millä tulikin, ajattelin, mutta kun maanantaiaamu koitti, tuskin pysyin tolpillani aamupissalle könytessäni. Lihaskivut olivat nousseet persukseen, alaselkään ja jopa vatsalihaksiin. Jessus sentään. Terve, hyväkuntoinen ihminen. Kävelystä.
Pakotin itseni kuitenkin työmatkakävelylle ja koska kysymys oli ensimmäisestä toimistoaamusta etätyökavereiden kauan kaivatussa liveseurassa, piti tietenkin tehdä vaikutus, joten vetäisin jalkaan aikuisten ihmisten nahkakengät, jotka eivät ole koskaan minua pettäneet. Se oli virhe. Alle kahden kilometrin työmatkan jälkeen irrotin hiertävät kengät särkevistä jaloistani ja havaitsin, että minulta puuttuu kantapäät. Koko kantapään takaosan iho oli hiertynyt irti ja paljastanut lihasnestettä valuvan verisen ihmislihan. En ole koskaan nähnyt niin isoa rakkoa. Kotiin kävelin kuumaa kesäkatua paljain jaloin.
Suurin Compeed peitti isoimman rakon hädin tuskin, lukuisat pienemmät jalkaterän sivuissa ja päkiöissä peittyivät vähäisemmällä päänvaivalla. Kipeää teki eilen eikä tänään ole paljon helpottanut, vaikka jalkoihin valikoituivat sandaalit, jotka ovatkin nyt sattuneesta syystä ainoa vaihtoehto pari seuraavaa viikkoa. Joka hetki tunnen sydämen sykkeen turpeissa kivistävissä jaloissani. Jotenkin pystyn samaistumaan pieneen merenneitoon maan pinnalla, kun jokainen askel on tuskaa täynnä.
Jatkan silti harjoituksia, koska muuten ei tästä suosta ylös pääse. Askelten puute tämän aiheutti ja lasku on maksettava kävelemällä tuplasti. Tai ehkä triplasti, nimittäin toistaiseksi sen hauskempaa harrastusta ei tässä maassa ole tarjolla. Vaikka tällä hetkellä kroppa tuntuu siltä kuin olisin nousuhumalassa voimainsa tunnossa riehunut satavuotias elämänsä pahimmassa krapulassa, tästä vielä noustaan, perkele.