Koronasta suoraan sairastuneiden lisäksi Espanjan terveydenhuoltoa ovat kriisin aikana kuormittaneet myrkytystapaukset. Epätoivoiset pöpöntappoyritykset yhdistettynä rajattomaan vapaa-aikaan ovat aiheuttaneet sen, että ihmiset ovat suorastaan räjäyttäneet likaa pois aineissa säästelemättä. Vimmaiset jynssääjät ja kotikemistit sekoittelevat huusholleissaan kaikkia mahdollisia kemikaaleja ja tästä aiheutuu eri tasoisia myrkytyksiä iho-oireista hallusinaatioihin ja jopa kuolemaan. Paikallinen myrkytystietokeskus on korona-aikaan saanut jotakuinkin kymmenkertaisen määrän yhteydenottoja normaaliin verrattuna. Kieltämättä kiusaus lisätä vielä loraus kloriittia on näissä olosuhteissa suuri.

Oma siivousaikani väheni eilisestä lähtien merkittävästi, kun pääsin aloittamaan etätyöt. Ensimmäiset pari viikkoa kuluvat koulutuksen merkeissä sisälle raahaamani parvekepöydän ääressä yksiön nurkassa pätkivän netin uusien asioiden kanssa taistellessa. Metsittyneenä mörrimöykkynä harppaus työelämään ja normaaliin kommunikaatioon on valtava. Tuntuu uskomattomalta kuulla kuulokkeista ihmisääniä ja olla osana ruudulla pyöreinä nimikirjainpalluroina hengailevien ihmisten yhteisöä. Helpotuksekseni koulutus ei tapahdu videoyhteydellä ja saan vielä siirtymäaikaa tukan kampaamista ja aikuisten ihmisten vaatteita ajatellen. Kaikki muutkin pelkäsivät ensimmäistä farkkupäivää.

Kahlevangin elämään tottuu ja laitostuminen tapahtuu yllättävän nopeasti näissä poikkeuksellisissa olosuhteissa. Omassa häkissä on tuttua ja turvallista, virikekanala tuntuu pelottavalta. Viidessä viikossa epänormaali muuttuu normaaliksi, vaikka vankeus itsessään on hirveää ja uusi maailmanjärjestys tuntuukin yhtäkkiä omalla vinksahtaneella tavallaan normaalilta. Poikkeustilan jatkuessa tottuu siihen, että kadulla käveleminen on rangaistavaa, vastaantulijan kohdalla siirrytään toiselle puolelle katua ja suihkussa käyntiä voi aina lykätä vielä päivällä tai parilla. Itse asiassa olen oudon kiintynyt upeisiin säärikarvoihini ja ajatus niistä luopumisesta jonain päivänä tuntuu merkillisen surulliselta.

Koronatilanne ei ole Espanjassa missään nimessä vielä hallinnassa, mutta tällä hetkellä näyttää, ettei se ole jo olemassa olevaa katastrofia pahemmin räjähtämässä käsiin. 47-miljoonaisen kansan sulkeminen koteihinsa tuottaa siis tulosta, eikä uusia tapauksia ja kuolemia ole viime päivinä ollut menneiden viikkojen tahtiin. Ehkä me päästään jonain päivänä ulos.

Kuukauden jatkunut psykologinen koe tuo jatkuvasti yllätyksiä oman pääkopan suhteen. Puolet päivästä kadehdin niitä joilla on seuraa ja toisen puolen säälin heitä. Moni vapaudessa elävä ihmettelee, miten täällä mitenkään pärjäisi lasten kanssa. Entäs jos on aktiivinen koira? Naapureista kuuluvan räksytyksen ja rääkymisen perusteella on pääteltävissä, että suunnilleen yhtä lailla ankeaa on muillakin. Vastapäisessä talossa äitinsä kanssa asuvat taaperoikäiset kaksostytöt istuvat joka ilta kello kahdeksan taputtamaan vieretysten lattialle ranskalaisen parvekkeen kaltereiden taakse. Kun Resistiré 2020 on kuunneltu, verhot suljetaan. En usko, että  voin koskaan tuon biisin silmät kuivina.

Tien toiselle puolelle ilmestyi tänään uusi liikennemerkki. Normaalitilanteessa en olisi huomannut sitä. En olisi lähettänyt aiheesta viestiä kenellekään, ottanut kyltistä valokuvaa enkä takuulla blogannut siitä. Kun mitään ei tapahdu, on koko elämä siirtynyt nettiin ja viestintä muuttanut muotoaan. Kenelläkään ei ole enää kiire. Tsemppiviestejä satelee yllättäviltä tahoilta, enkä olisi kuukausi sitten osannut arvata, ketkä osoittautuvat mielenterveyteni järkähtämättömimmiksi pöngiksi. Olen päivittäin yhteyksissä vanhojen ystävien lisäksi puolituttuihin ja jopa ihmisiin, joita en ole koskaan tavannut. Kaveripyyntöjä satelee somen vertaistukiryhmistä ja moni on kertonut olevansa täysin yksin. Jaetaan kokemuksia ja jutellaan kuinka pää tahtoo hajoilla, mutta ei tässä mitään, kestetäänhän tämä.

Lehdistä saa lukea parvekkeilta heitetyistä ja heittäytyneistä, miekkamiehistä riehumassa kaduilla. Näkee hyvää videokuvaa kaverista, joka tyynen rauhallisesti pistää vasaralla asuntonsa joka ikisen lasin palasiksi. Joka päivä joku riisuu alasti ja pinkoo kadulla julistautuen viruksen kantajaksi. Mikähän siinä on, että se pitää tehdä alasti? Vai onko niin, että vaatteet päällä hullupäissään kaduilla kirmaavat eivät ylitä uutiskynnystä? Se ainakin on selvää, että lockdown ei kenenkään jo olemassa olevia ongelmia ainakaan paranna. Kuka osaa edes arvata mitä tapahtuu, kun maan täydeltä hermoraunioita päästetään viimein ulos selleistään?