Eilisissä rajoitustenpurkuarpajaisissa ei tullut voittoa Fuengirolaan eli elämä eristettynä jatkuu ilman lievennyksiä ainakin tulevan viikon ajan. Suurin osa Espanjasta siirtyy maanantaina nelivaiheisessa purkusuunnitelmassa nollavaiheesta ykkösvaiheeseen, joka tarkoittaa liikkumisrajoitusten helpotuksia ja askelta kohti normaalielämää, mutta Malagan kaupungin koronatilanne jätti koko provinssin nuolemaan näppejään. Ykkösvaihe on paratiisi nollakerhoon verrattuna; oman provinssin alueella saa liikkua vapaasti ja tavatakin ihmisiä.

Tällä kylällä ei siis edelleenkään kyläillä tai ulkoilla kun huvittaa ja kuulumiset on vaihdettava puhelimella tai parvekkeen kautta huutelemalla kuten tähänkin asti. Lockdownin aikana parvekkeilta huudellaan hämmentävän intiimejä asioita. Jonkin aikaa sitten jouduin vastentahtoisena yleisönä kuulemaan tarpeettoman yksityiskohtaisesti erään koiran ulkoiluttajan eturauhasvaivat, kun lääkärinlausuntoa koskeva käännöstyö suoritettiin parvekkeelta kadulle huutelemalla. Pääasia, että kielitaitoista apua löytyy eristyksenkin aikana.

Viime kuukausien aikana lähiparvekkeiden väestä on muodostunut merkillinen ystäväpiiri. Tervehdin yläoikealle, rupattelen alakertaan ja huutelen viistosti vastapäätä. Taputusten aikaan kello kahdeksalta huiskutellaan vastapäisten kasksostyttöjen ja parin talon päässä asuvan naisen kanssa. Vähän loitompaa vilkutellaan herran toimesta, mutta vain silloin kun rouva ei ole näköpiirissä. Mietityttää, tunnistanko edes näitä ihmisiä normaalioloissa johonkin muuhun kuin pyjamaan pukeutuneena. Ihmisillä vaikuttaa muuten olevan keskimäärin kaksi pyjamaa.

Tähän mennessä on jaettu liikkumisrajoitusten rikkomisesta viimeisimpien tietojen mukaan melkein 900.000 sakkoa eli suunnilleen 15.000 per päivä. Se on hurja määrä ja vaatii kovasti resursseja. Poliisien lomat on peruutettu ja hommia riittää tiesuluilla jatkossakin, vaikka osa maasta kohta jo kotikaduillaan laillisesti käveleekin. Jännä nähdä, minkälaisia mielivaltaisia sääntöjä meille seuraavaksi tarjoillaan toteltavaksi. Itse veikkaan maskipakkoa, sitä on ainakin helppo valvoa.

Ennen lockdownia nettiasioita selvitellessäni minulle kerrottiin, että sopimuksen tekeminen edellyttää espanjalaisia puhelin- ja tilinumeroa. Jälkimmäisen sain järjestymään reilu pari viikkoa sitten ja jäin odottamaan asentajan puhelinsoittoa, jonka luvattiin tulevan hetkellä millä hyvänsä. Meni päivä, meni viikko eikä soittoa kuulunut. Laitoin aina muutaman päivän välein myyjälle whatsappina tilannetiedotteen.

Asunnossani on kuitusaatavuus, eli luvassa oli merkittävä parannus pykivään puhelimen kautta jaettavaan mobiilidataan, kunhan asentaja vaan saa tehtyä omat taikatemppunsa. Tiistaina cable guy soittikin. Surkealla espanjallani sovin asennusajan ensimmäiselle vapaapäivälle, joka oli tänään. Heppu saapuikin jämptisti aamupuolella.Osoitin vuokranantajani nettipiuhaksi väittämää johtoa ja asentaja puisteli päätään ja pyöritteli silmiään. No es posible. Kaveri laskeutui portaat alas ja huiski kadulla talon johtoja toistaen analyysinsä. Joku sanavarastoni ulkopuolella oleva asia oli täynnä. No es posible, adios! Selvä homma, ei päästy valokuituun.

Ilmoitin myyjälle lopputuloksen ja sovittiin, että haen 4g-reitittimen hänen kotoaan. Kun liikkeet ovat suljettuna, turvaudutaan luoviin ratkaisuihin, muuten ei yksikään asia hoidu. Onneksi olen nykyään kateutta aiheuttavan aamuseitsemästä iltayhteentoista liikkumisen mahdollistavan työnantajan lupalapun onnellinen omistaja, joten uskaltauduin lyhyelle hakureissulle iltapäivällä, vaikka en saisi poistua kotoa ennen kahdeksaa. En joutunut esittelemään dokumenttejani virkavallalle ja pääsin kommelluksitta vihdoin astumaan toimivan internetin ihmeelliseen maailmaan. Tästä päivästä eteenpäin pystyn katsomaan liikkuvaa kuvaa, eikä hymiövalikoiman latautuminen kestä enää kymmentä sekuntia, mahtavaa! Vapaapäivät kotisohvalla raastavat hermoja pykälää alemmalla tasolla.

Pieni työporukkani jäi eilen pitkän duuniputken jälkeen kolmen päivän vapaille. Vaikka vapaat tulivat tarpeeseen 11 päivän uuden opettelun jälkeen, oli tunnelma työpäivän päättyessä omituinen. Normaalioloissa kaikki olisivat varmasti kirmanneet pitkän viikonlopun viettoon kiireesti ja mieluummin etuajassa, mutta nyt ei kenelläkään ollut kiire mihinkään. Oliko tämä nyt tässä? Eikö tänne saa jäädä? Kotiin oli kuitenkin lähdettävä tekemään ei mitään. Onneksi sentään netti vihdoin toimii ja kylän ainoa kunnollinen intialainen ravintola on aloittanut toimitukset kotiin. Juhlan kunniaksi ruokapussista löytyi kaupantekijäisenä pullollinen kaljaa.