Sain eilen postia. Kultainen serkkuni lähetti minulle rakkaudella neulomansa kauniit villasukat kuukausi sitten ja ne kannettiin vihdoin perille asti. Pääsiäiskortti paketissa huvitti ja vuodenaikakin ehti toimituksen aikana vaihtua kolmeakymppiä hipoviksi helteiksi. Juuri nyt ei varpaita palele, mutta sukille tulee loppuvuodesta varmasti käyttöä asunnossani, jossa ei ole minkäänlaista lämmityslaitetta. Nöyrä kiitos lämpöisistä ajatuksista Vaasaan <3

Toistaiseksi blogin nimen tai olemassaolon suhteen ei tarvitse tehdä päätöksiä, koska poikkeustilaa jatkettiin eilen neljännen kerran 24.5. asti. Eilinen state of alarm -äänestys ei tapahtunut enää suloisessa yksimielisyydessä. Sama henki huokuu kansastakin, päivä päivältä pienempi joukko kotiarestilaisista on enää auliita uhraamaan vapautensa ja toimeentulonsa kuukausi toisensa jälkeen jatkuvalle lockdownille. Eristyksen aikana tasaisesti kohonnut vitutuskerroin alkaa olla tasoissa pelkokertoimen kanssa.

Kauppojen avaamista kuukausi toisensa jälkeen odotellessa shoppailua vihaavalle minimalistillekin syntyy pakottava ostostarve. Kännykän kuorien lisäksi uusien sandaalien tarve on pakottava, nimittäin ainoiden sandaaleideni molemmat pohjat ovat melkein läpi asti halki, enkä rakkojen takia pysty lenkkareitakaan toistaiseksi käyttämään. Käyttökenkiä ei voi tilata netistä ja toimitusaikaakin ajatellen tilanne alkaa olla SOS. Pärjään pyykkikoneellisena kahdella työvaattellani, mutta ilman kenkiä on hankalampaa.

Hyväksi puoleksi voi laskea sen, että kun kaupat aukeavat, minulla on luultavasti varaa ostaa niin kengät kuin kännykänkuoretkin, koska miljoonien tyhjän päälle tipahtaneiden joukossa kuulun siihen pieneen

äärimmäisen onnekkaaseen ihmisjoukkoon, jolla on ollut hieman palkkatuloja ulkonaliikkumiskiellon aikana. Tällä viikolla tilille kilahti ensimmäinen pikkiriikkinen espanjalaispalkka, joka mahdollistaa vuokranmaksun lisäksi myös muutaman tarkoin harkitun ostoksen, kunhan jossain myydään jotain muutakin kuin ruokaa ja apteekkitavaraa. Lockdownin ajassa on se hyvä puoli, että rahaa on kulunut hämmästyttävän vähän, kun mitään todellisiakaan ostotarpeita ei ole päässyt tyydyttämään pitkään aikaan.

Espanjan auringon alla on nyt kävelty neljättä päivää. Parin kuukauden liikkumattomuuden jälkeen kävely on yllättävän rankkaa puuhaa siitäkin huolimatta, että entisen maailmanjärjestyksen aikaan olisi käyttänyt siihen tuntikausia joka päivä. Kävelylihakset ovat muuttuneet lockdownin aikana pullataikinaksi ja jalkojen iho pinkeäksi silkkipaperiksi.

Olen kävellyt enemmän kuin laki sallii (!!) ensimmäisestä varhaisaamusta lähtien. Aamulenkkiä, iltalenkkiä ja tietenkin myös työmatkat molempiin suuntiin. Ensimmäisen lenkin jäljiltä superpehmeät ja ultrakevyet luottolenkkarini hirsivät ihon varpaiden päältä rakoille. Seuraavana aamuna sängystä nouseminen tuotti valtavia vaikeuksia, kun nivuset, penikat ja lonkat karjuivat kipeinä edellisen päivän suorituksesta kuin kunnon salitreenin jälkeen konsanaan. Sillä se lähtee millä tulikin, ajattelin, mutta kun maanantaiaamu koitti, tuskin pysyin tolpillani aamupissalle könytessäni. Lihaskivut olivat nousseet persukseen, alaselkään ja jopa vatsalihaksiin. Jessus sentään. Terve, hyväkuntoinen ihminen. Kävelystä.

Pakotin itseni kuitenkin työmatkakävelylle ja koska kysymys oli ensimmäisestä toimistoaamusta etätyökavereiden kauan kaivatussa liveseurassa, piti tietenkin tehdä vaikutus, joten vetäisin jalkaan aikuisten ihmisten nahkakengät, jotka eivät ole koskaan minua pettäneet. Se oli virhe. Alle kahden kilometrin työmatkan jälkeen irrotin hiertävät kengät särkevistä jaloistani ja havaitsin, että minulta puuttuu kantapäät. Koko kantapään takaosan iho oli hiertynyt irti ja paljastanut lihasnestettä valuvan verisen ihmislihan. En ole koskaan nähnyt niin isoa rakkoa. Kotiin kävelin kuumaa kesäkatua paljain jaloin.

Suurin Compeed peitti isoimman rakon hädin tuskin, lukuisat pienemmät jalkaterän sivuissa ja päkiöissä peittyivät vähäisemmällä päänvaivalla. Kipeää teki eilen eikä tänään ole paljon helpottanut, vaikka jalkoihin valikoituivat sandaalit, jotka ovatkin nyt sattuneesta syystä ainoa vaihtoehto pari seuraavaa viikkoa. Joka hetki tunnen sydämen sykkeen turpeissa kivistävissä jaloissani. Jotenkin pystyn samaistumaan pieneen merenneitoon maan pinnalla, kun jokainen askel on tuskaa täynnä.

Jatkan silti harjoituksia, koska muuten ei tästä suosta ylös pääse. Askelten puute tämän aiheutti ja lasku on maksettava kävelemällä tuplasti. Tai ehkä triplasti, nimittäin toistaiseksi sen hauskempaa harrastusta ei tässä maassa ole tarjolla. Vaikka tällä hetkellä kroppa tuntuu siltä kuin olisin nousuhumalassa voimainsa tunnossa riehunut satavuotias elämänsä pahimmassa krapulassa, tästä vielä noustaan, perkele.