Olen sellainen ihminen, että innostun helposti asioista. Mutta tämä innostus lopahtaa myös aika helposti, eikä sellasta omaa juttua ole tuntunut löytyvän. Huomasin tässä kuitenkin yksi päivä, että valokuvaamista en ole koskaan lopettanut. Se on ollut läsnä aivan pienestä pitäen.

Mä oon aina kuvannut.

Kun olin pieni räpsin kuvia iskän kameralla, kunnes sain ensimmäisen oman digikameran. Sillä sit räpsittiin menemään kauheeta vauhtia. Olen siitä saakka rakastanut kuvata luontoa ja visuaalisesti kauniita asioita, vaikka kyseessä olisikin portaikko tai seinän kuvio.

Nopeasti mukaan tuli myös iskän videokamera, millä tehtiin luontodokkareita, uutisia ja haastatteluita naapurin Neten kanssa. Tehtiin me myös mun serkun kanssa lyhytelokuvia pehmoleluilla.

Jossain vaiheessa iskä ostin canonin puolijärkkärin, jolla kuvattiin menemään lisää. Olihan se makeeta kuvata sillä verrattuna omaan digikameraan. Oli niin parasta päästä ottaa makrokuvia sukkahousuista tai matoista, tai oikeastaan mistä tahansa.

Kännyköillä oon myös aina kuvannut. Mulla aina kännykän muisti tursuaa yli juurikin kuvien takia, ei koskaan minkään muun.

Mulle kuvaaminen on tapa tallentaa omaa elämää sellaisena kun mä sen näen.

Ostin vuosi sitten ensimmäisen ”kunnon kameran”, Canonin 600D. Se oli aika luksusta, sillä olin tottunut ottamaan kuvia niin paljon vaatimattomammilla välineillä.
Nyt vuosi jälkeenpäin, olen hieman oppinut kameran teknistä puolta, mutta olen vielä hyvin lapsen kengissä. Se onkin mun seuraava tavoite.

Nyt vasta olen löytänyt muokkaamisen maailman ja oppinut kuvien käsittelyä. Vitsit mitä uusia alueita se on avannut mulle. Tuntuu kun olisin tipahtanut kanin koloon ja löytänyt jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Eli siis photoshopin…

Mulle valokuvat kertoo tarinaa. Mulle valokuvissa se tärkein asia on se tunne, minkä ne välittää tai luo. Mitä vahvempi tunne, sitä parempi valokuva.

Toivottavasti saan tulevaisuudessakin kuvattua niin paljon kun vain jaksan!

/Oona