Jostain syystä ensimmäinen ajatus tänä aamuna oli se, että tänään on kirjoitettava. Aiheesta ei ollut mitään käsitystä, eikä ole oikein vieläkään, mutta ehkä se punainen lanka tässä aamukahvin kyljessä löytyy.

Joskus joku on kaiketi sanonut, että tunne vihollisesi. Tähän omaan tuskien taipaleeseen sitä en kyllä kovin mainiosti saa upotettua. Lopettaminen on ollut niin sanotusti telakalla, koska syyt. Suurimmaksi osaksi siksi, koska turhauduin tuhannen tuomiovuoren voimalla siihen jatkuvaan räpiköintiin ja epäonnistumiseen, mikä söi motivaationi kertahaukkauksella ja huuhtoi alas lasillisella itsetuntoani. Hae vertaistukea, ne sanoivat. Se on hauskaa, ne sanoivat. No ei se kyllä ole. En yleensä ole kovinkaan kateellinen ihminen, yhtään kenellekään yhtään mistään, mutta tämä koko operaatio ja siinä epäonnistuminen saa kyllä naaman vihertämään rajuhkosti heti, jos hakeudunkaan lukemaan, keskustelemaan tahikka kuuntelemaan muiden onnistumisista. Syntyy naurettava kehä naurettavia ajatuksia, että miksi nuo mutta miksi minä en?

Puhutaanpa hetkonen näistä ajatuksista. Olen hyvin järkiperäinen ihminen. En tokikaan tunnekylmä, mutta yleisesti elämässä saan kaivettua sen Järjen esiin oman Nicer Dicerinsa kanssa pilkkomaan ja analysoimaan tilanteita helpommin käsiteltävään muotoon. Järjen otteluparina on usein Tunne, se suloinen haihattelija joka liihottelee ympäriinsä vailla huolta huomisesta. Joskus se joutaisi liihotella lähimmälle jäteasemalle, mutta kulkekoon matkassa kun ei se vahinkoakaan tee. Ja sitten on se kolmas, se loiseläjä, eli Riippuvuus. Ja se Riippuvuus siellä, vastoin kaikkea loogista ja rationaalista ajattelua, saa egon pumpattua täyteen steroideja ja sen kauteuden voimistumaan voimistumistaan. Ja aina, kun ihminen kysyy itseltään, että miksi aina minä tai miksen koskaan minä, se on merkki siitä, että ego käy ylikierroksilla ja vaatii jäähypenkkiä. Otan konkreettisen esimerkin. Viimeksi lopettaessani seuraava aamu oli täynnä saunapuhdasta vitutusta. Mieleen tupsahteli yksi kerrallaan pikkuruisia ajatuksia, joista tuli minuutissa Pohjois-Euroopan kokoisia ongelmia. Sellainen klassinen Eniten vituttaa kaikki- tyyppinen tilanne. Naurettavuudesta kertonee ehkä parhaiten se, että onnistuin lietsomaan itseni aivan järjettömään raivoon sen takia, kun tiskipöydälle oli jätetty likainen astia, vaikka tiskikoneessa oli kyllä tilaa. Ja näin pieni ja mitätön kupru saikin sitten kohtuuttomat mittasuhteet, joka päätyi repsahtamiseen. Voinette arvata, että itseinho oli maksimaalinen tämän jälkeen.

Eihän Järkevä Ihminen reagoi noin, te ajattelette. No ei reagoikaan, eikä edes sellainen pari napsua vähemmän järkevä. Mutta addikti reagoi. Tai no, ainakin minä reagoin. Riippuvuus etsii jatkuvasti syitä jatkaa, isoja tai pieniä. Useimmiten niitä pieniä, joista sitten puhalletaan isompia ja isompia, kunnes pinna katkeaa.

No miten tämä kaikki liittyy tähän vihollisen tuntemiseen? Omalla kohdallani olen huomannut sen, että mitä enemmän perehdyn, tongin, kaivelen tätä koko lopettamisprosessia sen kaikkine lieveilmiöineen, sitä vaikeampaa tästä minulle tulee. Eipä tiennyt tyttö kuinka liikkuu aika pitkin Pohjanmaata, eikä sitä, että tieto todellakin lisää tuskaa. Aina kun kuulen jonkun sanovan, että ihan tuosta noin vaan ilman mitään ongelmia heitin pois, ei tunnu missään, minä ajattelen, että paskapuhetta. Ja sen ajatuksen perustan kaikkeen lukemaani lopettamisen vaikeudesta. Ei kovin järkevää sekään. Toinen ihminen sanoo, että hiton vaikeaahan se oli, ja minä ajattelen, että paskapuhetta tuokin, tässä mitään vaikeaa ole. Koska olen lukenut niistäkin. Paradoksaalista, vai mitä?

Tällä(kin) hetkellä motivaatio lopettamista kohtaan on aivan pohjamutien alapuolella, siinä vähän ikiroudasta yläpuolella. Suurin paine johtuu juurikin näistä ensimmäisen aamun ajatuksista. Mitenkähän niistä pääsisi eroon kun sali, juoksulenkki, meditaatio ja hammastikut varpaankynsien alla on jo kokeiltu, eikä mikään harhauta ajatuksia?

Aegri somnia vana