Kyllä minä lopetan, mutta milloin?

Minä, ja lukemattomat muutkin addiktit olemme joutuneet, tai piakkoin joudumme kohtaamaan sen äärimmäisen kivuliaan tosiasian, että meidän on lopetettava. Harvoin riippuvuus näet on sellainen asia, josta olisi hyötyä terveydelle, ympäristölle tai lompakolle. Urheiluhulluilla, jotka ovat (omien sanojensa mukaan) riippuvaisia ultrajuoksusta, bodypumpista tai kehonrakennuksesta, heilläkin saattaa jossain vaiheessa se treeni lipsahtaa sinne epänormaalin puolelle. Jossain määrin painon pudottaminen voi olla hyväkin asia, mutta kohtalaisen nopeasti voi uinuva syömishäiriö täräyttää oman osuutensa vastapalloon ja näin on anoreksia täysillä päällä.

Aiemmassa postauksessani nostin esille Allen Carrin teorian lopettamisen esteenä olevasta pelosta. Omalta kohdaltani uskon tähän aivan täysin. Voin tänään vakaasti harkiten, käsi Raamatulla ja muilla uskonnollisilla teoksilla vannoa, että tänään minä lopetan. Illalla mieleen alkaa hiipiä pelko siitä, että huominen tulee olemaan pikimusta, täynnä epätoivoa ja räytymistä, ja olisi kerrassaan sama astua alas tuonelaan, koska pelko elämästä ilman myrkkyäni on oikeasti aivan helevetin pelottava. Sinnittelen seuraavaan aamuun asti, ja noin kolmessa minuutissa heräämisen jälkeen olen heittänyt kaikki lupaukset, vannomiset ja uskonnolliset teokset kompostiin, ja vain hetki sen jälkeen kaahaan lähimpään kauppaan.

Tässä vaiheessa pari sanasta minusta voisikin olla paikallaan. Avoimesti puhun pelosta, joten voitaisiin olettaa, että olisin muutenkin elämässä varsin pelokas, ehkä konflikteja välttelevä, sopuisa ja hippihenkinen peace and love-luonnonlapsi. No ei ihan. Ensimmäisessä postauksessani mainitsin olevani perheellinen, urheileva milleniaali. Sen lisäksi olen pessimismiin kallellaan oleva inhorealisti, jota vieraammat kuvaisivat vahvatahtoiseksi ja autoritääriseksi. Tutut toteavat mulkeroksi, eivätkä he lopulta niiiiin väärässä olekaan. Olen skeptikko, kyynikko, nihilisti ja tervanmusta sarkasmin sävyttämä huumori kuuluvat niin vahvasti elämääni, että olen adoptoinut ne osaksi identiteettiäni. Vuosien saatossa olen tutustunut hyvin kattavasti itseeni, tunnen puutteeni, vahvuuteni ja kaikki suuruudenhullut kuvitelmat on huutonaurun kanssa ammuttu alas jo aikaa sitten. Kukaan meistä ei ole uniikki lumihiutale, ja mitä nopeammin ja varhaisemmassa vaiheessa elämäänsä sen faktan hyväksyy, sitä helpompaa täällä on kivirekeä kiskoa. Kotoa sain mukaani läksiäislahjaksi muutaman hyvän opin elämää varten (1. Älä tuhlaa enemmän kuin tienaat. 2. Useimmiten se, joka mokasi olet todellaki sinä. 3. Älä missään olosuhteissa ole riippuvainen toisesta ihmisestä ) ja 400m etumatkaa.

Harrastan lajeja, joissa joutuu haastamaan itseään koko ajan, joissa on oltava valmis sietämään kipua ja epämukavia tilanteita. Tämä taas johtuu siitä, että raskas työ vaatii raskaat huvit, jotta työn saa nollattua mielestään. Voin viedä itseni haastaviin tilanteisiin ja kohtaamisiin pelkäämättä tippaakaan. Haaveilen vielä vähän haastavammasta työstä pelkäämättä tippaakaan sitä, mitä siihen pääseminen vaatii, ja mitä työ itsessään olisi. Jos minulla on selvä päämäärä minkä haluan saavuttaa, teen jotakuinkin kaikkeni, että pääsen tavoitteeseeni. Vaati se sitten miten kohtuuttomia ponnisteluja tahansa. Moni voisi näin ollen sanoa, että tuohan on aika vahva ihminen. Näin se juurikin on. Miten voi siis olla mahdollista, että riippuvuuden selättäminen saa aikaan kohtuuttoman, kauhunsekaista paniikkia liippaavan pelkotilan?

Järjen äänellä ei tuossa pelkotilassa ole paskankaan vertaa tilaa. Jokainen addikti tietää, siis todellakin tietää sen oman riippuvuutensa olevan täysin järjenvastaista. Otetaanpa esimerkiksi nyt vaikka tupakoija. Tupakoija ei ole tupakoija syntyessään, vaan jossain vaiheessa elämäänsä alkaa sellaiseksi. Siihen asti ei-tupakoijana henkilö selviää jos jonkinnäköisistä haasteista, kupruista ja vaikeista tilanteista ilman tupakkaa. Se ihminen ei siinä vaiheessa vielä tiedä, että joskus tulevaisuudessa on koittava aika jolloin ei pysty tekemään jotakuinkin yhtään mitään ilman röökiä. Ja kun on tarpeeksi pitkään tupakoinut, ei muista miten aikoinaan selvisi siitä samasta elämän paskamyrskystä ilman tupakan tuomaa (äärimmäisen) valheellista voimantunnetta.

Tupakoijien ja muiden addiktien pelko perustuu mielestäni siihen, että siitä omasta myrkystä tulee safety blanket joka auttaa selviämään haasteissa. Samaan aikaan addiktit katselevat maailmaa, joka on pullollaan myrkkyjä käyttämättömiä ihmisiä. Ja nämä ihmiset selviävät samoista ongelmista ja haasteista, mitä tämä elämä sattuukaan päin näköä paiskomaan ilman myrkkyjä. Addikti hämmentyy, ja miettii, että miten hitossa nuo sen tekee? Siten, etteivät he alun alkaenkaan ole alkaneet käyttää mitään myrkkyä, josta on vuosien saatossa addiktille muodostunut jopa osa sitä indentiteettiä. Jos olet vuosia ollut alkoholisti, mitä olet sen jälkeen kun olet lopettanut juomisen? Oletko edelleen alkoholisti, mutta nyt raitistunut sellainen? Jos elämäsi pitkän aikaa on ollut parin tunnin pätkissä elämistä, ja huolellista suunnittelua jotta varmasti pääset tupakalle silloin kun tilanne sitä vaatii, jos lähikaupan myyjä tietää jo valmiiksi mitä tulit hakemaan, mitä tapahtuu kun lopetat tupakoinnin? Okei, lopettamisessa ei tietenkään ole yhtään mitään muuta kuin vain positiivisia puolia, sehän on selvää. Mutta voiko tupakointi olla niin syvällä korteksissasi, että siitä on muodostunut sinulle identiteetti? Oletko edelleen tupakoija, nyt vain savuton sellainen?

Palataanpa takaisin alkuperäiseen aiheeseen, eli milloin on hyvä lopettaa? Oikea vastaus tähän tietysti on se, että heti. Lopeta heti. Joku siihen pystyykin. Vilkaisee puolillaan olevaa nuuskapurkkia, kohauttaa olkiaan ja nakkaa purkin roskikseen jatkaen elämäänsä ilman mitään sen suurempia hankaluuksia. Olen ehkä sukeltanut melko syvään kaninkoloon tätä asiaa miettiessäni, se todennäköisesti paineistaa entisestään koko lopettamisen tuskaa. Joka jo itsessään on kerrassaan paradoksaalinen asia; lopettaessa en voi kuin voittaa, jatkaessani häviän enemmän ja enemmän. Onko se kaikkein haastavin tai kiireisin aika töissä oikea hetki lopettaa? Pitäisikö kuitenkin odottaa, että tämä elämässä tällä hetkellä vellova hankaluus menee ohi? Oikeaa hetkeä odottaessa saattaa vain käydä niin, että todennäköisemmin löydät takapihaltasi kolmanneksen natsien kulta-aarteesta ennenkuin toteat hetken lopettamiselle olevan otollinen. Kas kun addiktin mieli on sillä tavoin vähän vinksallaan.

Jos tätä joku puolivahingossa päätyi lukemaan, jätä ihmeessä kommenttisi. Se kun voikin olla se viimeinen triggeri, joka saa vinksallaan olevan mielen takaisin raiteilleen.

Aegri somnia vana