Olen pohtinut riippuvuuttani lähiaikoina enemmän kuin koskaan.Aiemman postaukseni ja tämän hetken väliin mahtuu jo niin monta lopettamisyritystä, että olen pudonnut jo aika päivää sitten laskuista. Melkein, huom, melkein jo onnistuin, kunnes taas syöksyttiin naama edellä syvimpään rotkoon.

Aiempaan postaukseeni tarkennuksena se, että matka kohti parempaa minää on kerrassaan hyvä tavoite, ja kaikkien siihen tulisi pyrkiä. Se, mikä siinä etomaan alkoi, on sen lauseen ylikäyttö, ja tehokkaasti kaupallistettu syvin olemus. Maailma on pullollaan self help-oppaita, podcasteja, blogeja, tv-ohjelmia, somekanavia, influenssereitä, guruja ja puoskareita, jotka tarjoavat Abloytä ikuiseen onneen ja autuuteen tuon lauseen varjolla. Ja samalla me kaikki tiedämme, ettei kannettu vesi kaivossa pysy ja muutos lähtee aina yksilöstä itsestään. Älkää käsittäkö väärin. Joskus ihminen tarvitsee pienen valon pimeään, ja jostain yllämainitusta voi olla apua omien ajatusten jäsentelemisessä, jolloin alkaa ajatusketju, joka johtaa johonkin parempaan. Tai keskinkertaisen wannabe-bloggarin oksettavan huonoon kielioppiin ja ylipitkiin virkkeisiin. Joissain tapauksissa tosin se valo tunnelin päässä valitettavasti on Pendolino.

Herään joka aamu siihen tuskalliseen ajatukseen, että olen addikti. En halua olla, mutta tää nyt vain meni näin. Addiktiolleni ei ole mitään järkevää syytä. Ei mitään. Tekosyitä sitten löytyykin pussikaupalla. Aina onnistun perustelemaan itselleni jollain täysin järjenvastaisella tavalla sen, miksi en voi lopettaa. Ehkä huomenna, ehkä ensi viikolla, mutta en nyt, koska [täysin paskavammainen tekosyy].

Kysymys kuuluukin, miten päästä addiktiosta irti? Jatkan samaa linjaa kuin aiemminkin, kaikki olettamukset ja mielipiteet ovat omiani, eivät terveydenhuollon tai muiden alojen ammattilaisten kommentteja. Mielestäni kaikkien addiktioiden mekanismi on sama; meillä on jotain, jota käytämme/teemme holtittomasti emmekä voi lopettaa. Oman addiktioni kohde on täysin laillinen ja vapaasti (täysi-ikäisten) ihmisten saatavilla. En koe, että tämän myrkyn myymisen lopettaminen mitään auttaisi, jotkut meistä saattavat muistaa ajan kieltolain aikana. Kas kun addiktit ovat kovin kekseliäitä. Kun myrkkyä ei ole saatavilla, sitten etsitään uutterasti väylä sen saamiseen. Jos alkoholin myyminen kiellettäisiin (taas), kysynnän määrä nousisi väistämättä niin suureksi, että jostain putkahtaisi sitä tasapainottamaan myös tarjonta. Vastaavasti; Suomessa nuuskan myyminen on laitonta. Sitä ei ole saatavilla kaupoista. Ja kuitenkin, denssipurkeista revittyjä tarroja ja käytettyjä pusseja näkyy katukuvassa saman verran (tai enemmän, tai vähemmän, en tiedä muuten kuin empirian perusteella) kuin tupakantumppeja. Nämä ihmiset joko kipaisevat mutkan länsinaapurissa, tai tuntevat ihmisen, joka trokailee länsinaapurin tuotteita kuluttajille.

Addikteja koetaan auttamaan monin eri tavoin. Huumeiden käyttäjille on korvaushoitoja, alkoholisteille antabusta, terapiaa, vertaistukea, tupakoijille nikotiinituotteita. Koen kuitenkin itse, että yllämainituista tavoista ei omalla kohdallani ole hyötyä. Tai no, terapia tai hypnoosi on vielä kokeilematta, mutta korvaushoidolla mentäisiin vielä nopeammin ja vielä syvempään rotkoon. Ei päihteen käyttöä lopeteta käyttämällä toista lähdettä samalle päihteelle. Taas, jälleen kerran vapaamuotoisesti siteeraan Antti Holmaa, ja sanonkin, että päihteen käyttö lopetetaan lopettamalla päihteen käyttö. Mutta mikä siitä tekee niin vaikeaa?

Lähtökohtaisesti, ihminen ryhtyy käyttämään ainetta, jota hän ei alunperinkään tarvi elääkseen. Ruoka-addiktit ja syömishäiriöiset eivät nyt varsinaisesti kuulu tähän kategoriaan, mutta heilläkin mekanismi ja toiminto on samanlainen; suhde ruokaan vinksahtaa, ja ruoka ottaa päihteen aseman elämässä. Joidenkin päihde ei aiheuta trippejä, huumaavaa tunnetta tai muita olotiloja, joita vaikkapa alkoholi tai huumeet tekevät. En tosin koskaan elämässäni ole käyttänyt huumeita, en kovian enkä mietoja joten pelaan tässä vahvasti olettamuksella. Pahoitteluni siitä. Oletan, että huumeiden käyttö saa aikaan olotilan, johon huumeiden käyttäjä huumettaan käyttämällä pyrkii. Oma myrkkyni ei aiheuta vastaavia, pelkästään valheellista ja kuvitteellista hyvänolontunnetta, kun vieroitusoireet lakkaavat. Olen ainettani käyttämällä silti täysin kykeneväinen tekemään töitä, ajamaan autolla tai tekemään muita vastaavia asioita, joita esmes päissään ei voi, tai ei ainakaan saisi tehdä. Tältä osin rinnastan sen ruokariippuvuuteen, mutta sillä erolla, että oma addiktioni kohde on myrkky, jota ilman ihmisriepu tulee kyllä toimeen vallan mainiosti. Niin minäkin tulin, ennen kuin aloitin käyttämisen.

Tunnen ihmisen, joka lopetti vuosia takaperin tupakoinnin nikotiinipurkan avulla. Vuosia hän on julistanut savuttomuuden ilosanomaa, samalla kaivaen nikotiinipurkkaa taskustaan. Onko hän täten todellisuudessa parantunut riippuvuudestaan? No ei ole. Kohde vain on vaihtunut. Ehkä terveysmielessä parempaan, nikotiinipurkasta nyt luulisi olevan vähemmän haittaa kuin myrkkyjen hengittämisestä, mutta olen nähnyt sen heikon hetken ja puhtaan kauhun, joka hänestä loistaa naapurikuntaan asti, kun nikotiinipurkka on loppu. Se sama kauhu iskee jokaiseen addiktiin, kun käyttämämme myrkky on loppumassa, tai kokonaan loppu. Siinä hetkessä ihminen muuttuu eläimeksi, ja täysin terveen järjen vastainen paniikki valtaa mielen. Ainetta on pakko saada, ja tuskissaan (todellisissa, tai pään sisäisissä) ihminen tekee epätoivoiseksi miellettyjä asioita saadakseen aineensa. Olen seurannut vierestä tuhkakuppien kaivelua ja tumppien polttelua, koska röökiaskia ei ole sillä hetkellä ollut saatavilla.

Miksi hän siis käyttää nikotiinipurkkaa? Koska hän on riippuvainen nikotiinista. Terve ihminen, joka ei käytä mitään vastaavia päihteitä, ei ymmärrä tätä. En minäkään ymmärrä heroiininkäyttäjää, itse en ikinä kykenisi piikittämään huumeita (tai polttamaan, tai vetämään nokkaan, tai mitä näitä nyt on). En kuitenkaan pohjimmiltani ole yhtään sen parempi ihminen, kuin se heroiiniaddikti. Ei se terve, päihteitä käyttämätön ihminen ymmärrä minunkaan tapaani, joten me olemme käytännössä tämän ihmisen kanssa täysin samalla viivalla. Hän ihmettelee minua, tai nikotiinipurkan jäytäjää, ja minä ihmettelen huumeriippuvaisia.

Päästäänkin takaisin siihen kysymykseen, jota olen lukemattomia kertoja unettomina öinä kysynyt itseltäni; miksi lopettaminen on niin vaikeaa? Allen Carr kirjassaan Stumppaa tähän mielestäni kuvaa asian hyvin ytimekkäästi, ja äärimmäisen todenmukaisena. Lopettamisen este on pelko. Pelko siitä, että elämästä puuttuu jotain. Että elämästä ei selviä ilman myrkkyä. Että stressiä ja huonoja päiviä, painetta, vaikeita tilanteita tai konflikteja ei voi eikä pysty mitenkään käsittelemään ilman riippuvuuden kohteen käyttöä. Olen monesti kysynyt itseltäni, että miksi päihteettömät ystäväni selviävät, mutta minä en? Koska pelkään. Muuta syytä sille ei ole. Minäkin selviäisin, kunhan uskaltaisin kohdata tuon pelon.

Vielä joskus se päivä koittaa.

Aegri somnia vana.